Lähimmäinen

Pidin eilen oheisen saarnan. Pyhän aiheena oli paljonpuhuva "lähimmäinen". Oheinen Ruutin kirjan katkelma on mielestäni hyvin puhuteleva kertomus rohkeudesta ja kiintymyksestä - mutta sisältää myös syvällisen iankaikkisuusnäkökulman.

Ruut 1: 8-11, 14-18
Noomi sanoi miniöilleen: »Palatkaa kumpikin äitinne luo. Olkoon Herra teille hyvä, niin kuin te olette olleet hyviä vainajiamme ja minua kohtaan. Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla.» Hän suuteli heitä, mutta he puhkesivat itkuun ja sanoivat: »Ei, me tahdomme, että sinä viet meidät kansasi luo.» Silloin Noomi sanoi: »Menkää takaisin, tyttäreni! Mitä syytä teillä on tulla minun mukaani? Enhän minä enää voi synnyttää poikia teille miehiksi.»
Miniät itkivät nyt vielä katkerammin. Viimein Orpa suuteli anoppiaan hyvästiksi, mutta Ruut ei suostunut eroamaan Noomista. Silloin Noomi sanoi: »Katso nyt, kälysi lähti takaisin kansansa ja jumalansa luo. Lähde sinäkin kälysi mukana.» Mutta Ruut sanoi: »Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!» Kun Noomi käsitti, että Ruut oli lujasti päättänyt seurata häntä, hän ei puhunut siitä sen enempää.

Ruutin kirja on kaunis kertomus lähimmäisenrakkaudesta. Tämäkin katkelma jo itsessään on puhutteleva osio kiintymyksestä, sitoutumisesta ja rohkeudesta.

Ruut ja Orpa olivat valmiit sitoutumaan anoppiinsa Noomiin, vaikka tästä oli miehensä ja poikiensa kuoltua tullut köyhääkin köyhempi. He olivat valmiita lähtemään pois omasta kotimaastaan, vanhempiensa luota, vieraaseen maahan, jossa he olisivat vihattuja. Tämä johtui siitä, että Ruut ja Orpa olivat moabilaisia. Moabilaiset olivat kieltäneet Israelin kansaa kulkemasta maansa läpi, kun nämä olivat palaamassa Egyptistä.

Sen jälkeen Moabin kuningas lähetti vielä profeettansa kiroamaan Israelin (4.Moos.22). Niinpä Mooseksen laissa lukee:
Ketään ammonilaisista tai moabilaisista ei saa lukea Herran kansaan kuuluvaksi. Kukaan heidän jälkeläisistäänkään, edes kymmenennestä sukupolvesta, ei pääse Herran kansan joukkoon(5 Moos.23:4-7).

Israelilaisten kotimatkan viimeisessä vaiheessa tapahtui vielä toinenkin selkkaus: Moabin tyttäret viettelivät valitun kansan miespuolisia jäseniä seksuaalisiin synteihin ja epäjumalanpalvelukseen. Nämähän kulkivat Baalin palvonnassa käsi kädessä. Ei siis ihme, että Noomi sittenkin epäröi ottaa miniöitään mukaan kotimaahansa. Heidän kohtalonsa olisi ollut todennäköisesti aika karu. Kukaan israelilainen mies ei olisi ottanut heitä vaimoikseen, joten hekin olisivat olleet tuomittuja elinikäiseen köyhyyteen. Millä nämä naiset olisivat sitten saaneet jokapäiväisen elantonsa? Todennäköisesti prostituutio olisi ollut ainoa vaihtoehto.

Israelin kansan elämässä oli perusteltua, että moabilaiset oli näin torjuttu. He olivat vieneet Israelin kansaa epäjumalanpalvelukseen ja sitä kautta syntiin, pois Jumalan luota. Kaikki, mikä vie ihmisen pois Jumalan yhteydestä, on syntiä. Olipa se sitten miten kauniilta tuntuva asia tahansa. Tai jos joku lähimmäinen viettelee syntiin, eroon Jumalasta, ei tätä voi hyväksyä. Lausuuhan Jeesus kovia sanoja niille, joiden kautta viettelykset tulevat. On kuitenkin synti suhtautua kovalla tavalla muukalaisiin vain sillä perusteella, että nämä ovat muukalaisia. Katkeruus, viha ja halveksunta muukalaisia kohtaan eivät ole oikeutettuja. Sillä samalla, kun Jumala oli antanut määräyksensä moabilaisiin liittyen (tarkkaan luettuna määräajaksi), hän oli määrännyt, että osa viljasta tulee jättää muukalaisia varten.

Siksi on pidettävä huolestuttavana sitä kehitystä, joka Suomessakin on nostanut päätään. Muukalaisia, jotka tulevat usein hyvinkin karuista olosuhteista kantaen sotien, väkivallantekojen, kidutuksen, kodittomuuden, menetysten ja jatkuvan pelon traumaa sielussaan, pidetään vihollisina. Miksi näin on? Voidaan puhua tietämättömyydestä, ennakkoluuloista ja suvaitsemattomuudesta. Valistuksen aatteen mukaan nämä asiat voidaan korjata tietoa jakamalla. Kun ihmiset oppivat tuntemaan toisiaan ja saavat tietoa oudolta vaikuttavasta kulttuurista, ihmiset alkavat rakastaa toisiaan. Osittain tämä voikin pitää paikkansa. Lopulta on kuitenkin niin, että asenne muukalaisia kohtaan kumpuaa ihmisen vanhasta uskontunnustuksesta, talletettuna Jesajan kirjaan: Sinun viisautesi ja taitosi harhauttivat sinut, niin että sanoit: "Vain minä, kukaan ei ole vertaiseni!" Tästä nousee ihmisen itsekkyys, omaan napaan tuijottaminen. Sen muuttamiseen tarvitaankin sitten Pyhän Hengen valaisua. Tarvitaan sitä, että Jumala itse ottaa rinnasta kivisydämen pois ja antaa elävän sydämen tilalle.

Mutta takaisin Ruutiin ja hänen perheeseensä. Noomi sanoi Ruutille ja Orpalle: ” Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla.” Tuohon aikaan nainen olikin riippuvainen miehestään. Turva ja onni löytyivät aviomiehen luota. Se oli Jumalan suurta armoa, että nainen sai hyvän aviomiehen. Mutta mitä sanookaan Ruut: ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Toisin sanoen: Ruut lupasi seurata anoppiaan mihin tahansa tämä menisi. Hän tahtoi myös jakaa Noomin uskon, turvata samaan Jumalaan. Siksi myöhemmin Ruutin kirjassa sanotaankin: ”Herra palkitkoon sinulle tekosi, niin että saat täyden hyvityksen häneltä, Israelin Jumalalta, jonka siipien alta tulit etsimään suojaa."

Näin tämä kertomus saa paitsi ajallisen, myös iankaikkisen näkökulman. Ruut tahtoi turvata elävään, Israelin kansan Jumalaan. Mutta mietipä saarnan alkuosan valossa näitä Ruutin sanomia sanoja: Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Eivätkö ne olekin julkeat sanat! Miten Ruut uskaltaa sanoa nämä sanat? Millä perusteella hän sanoo Noomin Jumalaa omaksi Jumalakseen ja Noomin kansaa –Israelin kansaa – omaksi kansakseen? Olihan Mooseksen laissa selkeästi sanottu, ettei kukaan moabilainen pääse Herran kansan osaksi?

Vastaukseksi tulee lunastusarmo. Ruut menee perille päästyään keräämään tähkäpäitä pellolta. Siellä hän tapaa Boaksen, joka on Noomin sukulainen. Tämä Boas sallii Ruutin kerätä pellolta tähkäpäitä niin paljon kuin tarpeen oli – ei vain niin, että Ruut ja Noomi olisivat nipin napin tulleet toimeen, vaan reilulla kädellä. Boas myös antoi Ruutin kulkea palvelijoidensa mukana sadonkorjuun ajan – tämä siitäkin huolimatta, että Ruut ei olisi kelvannut Boaksen palvelusväen joukkoon.

Eikä tässä vielä kaikki. Koska Boas oli Noomin sukulainen, hänellä oli mahdollisuus toimia sukulunastajan asemassa. Sukulunastaja oli mies, joka saattoi lunastaa köyhyyden vuoksi myydyn omaisuuden takaisin suvun haltuun. Jos sukulainen mieli lunastaa itselleen pellon, velvollisuuksiin kuului myös tarvittaessa ottaa puolisokseen mahdollisesti jälkeenjäänyt leski. Kuulostaa oudolta, mutta tämä oli Mooseksen lain säätämä vastine meidän kansaneläkkeellemme. Tämä järjestelmä vähensi huomattavasti niitä, jotka joutuivat valitsemaan nälkäkuoleman tai katunaisen osan välillä.

Boas ei välitä siitä häpeästä, mitä moabilaisen naisen vaimoksi ottaminen mahdollisesti toisi mukanaan. Hän lunastaa Noomin suvulle kuuluneen pellon itselleen ja ottaa Ruutin puolisokseen. Kuinka syvällinen kuva tämä onkaan siitä lähimmäisyydestä, jota Kristus osoittaa meitä kohtaan. Hän ei häpeä meidän syntejämme, koska hän on itse ottanut ne kantaakseen. Hän ei häpeä köyhyyttämme, koska hän itse on tullut köyhäksi tehdäkseen meistä rikkaita perillisiä. Hän ei häpeä syntyperäämme – olihan hän itse asemassa, että hänen oma kansansa ei ottanut häntä vastaan. Kristus ei häpeä kutsua sisarikseen ja veljikseen niitä, jotka tulevat hänen luoksensa ja pyytävät, että saisivat olla hänen omiaan. Hän ei häpeä, vaan lunastaa itselleen. Ei kauppaehtoja, vaan pelkkää armoa. Sen armon kautta me saamme takaisin, minkä syntiinlankeemuksen vuoksi olemme menettäneet.

Ruut etsi siipien suojaa Israelin Jumalan luota. Hän ei joutunut pettymään. Emmekä mekään joudu. Kun näin on, emmekö jakaisi Jumalan rikkautta toisillekin? Emmekö osoittaisi muukalaisille laupeutta – sillä Jumalan silmissä mekin olemme olleet muukalaisia, ennen kuin olemme armosta tulleet hänen perheenjäsenikseen?