USKONNONOPETUS MEDIASSA JA TODELLISUUDESSA

Kirjoitus julkaistu Sanansaattaja-lehdessä 19.11.2009

Heinäkuun uutisköyhänä sunnuntaina avasin YLEn tekstikanavan ja näin siellä otsikon ”Uskonnonopetukseen tulossa muutoksia”. Vaikka kesäloma oli kauneimmillaan, avasin kiireen vilkkaa sivun nähdäkseni, miten työnkuvani muuttuisi tulevaisuudessa. Kyseessä oli opetusministeri Henna Virkkusen Väli-Suomen sanomalehdille antama haastattelu, jossa Virkkunen oli todennut - toimittajan sitä erikseen kysyessä - että uskonnonopetuksen korvaaminen ns. uskontotiedolla voidaan selvittää, mutta itse hän ei näe tarvetta muutoksille. Uutisen otsikko ja sisältö eivät vastoin hyvää journalistista tapaa vastanneet toisiaan.

Muutenkin uutinen alkoi elää tiedotusvälineissä omaa elämäänsä. Kansalle annettiin kuva, jonka mukaan uudistuksesta olisi jo päätetty. Jopa uskonnonopettajia kouluttavan tiedekunnan dekaania oli haastateltu siitä, pystyykö opettajankoulutus mukautumaan muutokseen. Tämä siitä huolimatta, ettei mitään muutosta ollut tosiasiassa tekeillä.

Termin uskontotieto oli edellisvuonna nostanut julkisuuteen kaksi miestä: Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola ja Opetushallituksen kehitysjohtaja Markku Rimpelä. Molempien mielestä tulevaisuuden peruskoulussa kaikkien tulisi mahtua samalle uskontotunnille, jossa uskontoja käsiteltäisiin ”puolueettomasti”. Jokainen, joka on keskustellut vakaumukseen ja elämän suuriin kysymyksiin liittyvistä aiheista tietää, että tämä on mahdotonta.

Rimpelän mukaan uskonnonopetusta tulee lisäksi kehittää enemmän etiikan suuntaan. Sitä Rimpelä ei kuitenkaan kertonut, kuka määräisi arvopohjan kaikille yhteiselle etiikan opetukselle. Olisiko se virassa oleva opetusministeri, Suomen Gallup vai kenties Hannu Karpo, joka tunnetusti on pienen ihmisen puolella? Etiikan opetus ilman arvopohjaa ja ihmiskäsitystä on kuitenkin mahdotonta. Jos arvopohja ei ole tiedostettu (kuten vaikkapa kristilliset arvot), niin sitten se on tiedostamaton. Tämä puolestaan johtaa helposti indoktrinaatioon eli piilovaikuttamiseen.

Laaksolan johtama lehti julkaisi aiheesta myös kirjoituksen ”Nykykoulussa opetetaan monia uskontoja”, jonka viesti oli lähinnä se, että rehtorit joutuvat näkemään isoissa kaupungeissa vaivaa työjärjestysten laadinnassa. Toisin sanoen Laaksola ajoi uskontotietoa yhden asian takia: rahan säästämiseksi. Ei siis pedagogisista syistä. Mutta kuinka kävi? Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen ilmoitti, että Rimpelän kanta ei edusta Opetushallituksen näkemystä. Muutama viikko sitten opettajien ammattijärjestö OAJ puolestaan ilmoitti, ettei se ole ajamassa muutoksia uskonnonopetukseen eli sekään ei ole pää-äänenkannattajansa päätoimittajan näkemysten takana.

Viime kuukausina tyhjästä pulpahtanut uskonnonopetuskeskustelu on varmasti sekoittanut monen ihmisen ajatuksia. Keskustelun ajoitus johtuu meneillään olevasta perusopetuksen tuntijaon ja yleisten tavoitteiden uudistamisesta. Tämä uudistus tehdään keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa. On erikoista, että katsomusaineet joutuvat lähes säännönmukaisesti silloin suurimman keskustelun kohteeksi. Usein tätä keskustelu käydään tosiasioihin perustumattomien olettamusten ja mielikuvien varassa. Useinkaan en tunnista opettamaani oppiainetta lehtien palstoilla tai Internetin keskustelupalstoilla käytävästä keskustelusta. Mitä tarkoitan? Otetaan esimerkki lähihistoriasta.

Suomessa korvattiin vuonna 2003 uskonnonvapauslain uudistamisen yhteydessä käsite tunnustuksellinen uskonnonopetus käsitteellä oman uskonnon opetus. Tämän jälkeen olen lukemattomat kerrat kuullut, kuinka ”koulussakaan ei saa enää opettaa uskontoa”. Tai ”eikös se ole nykyään lähinnä niitten maailmanuskontojen opiskelua?” Vastaavasti jotkut käyvät edelleen vuonna 2009 taistelua, että tunnustuksellinen uskonnonopetus lakkautettaisiin. Mutta mitä tapahtui opetussuunnitelmarintamalla samaan aikaan kun keskustelu hirttäytyi sanaan tunnustuksellinen? Vuonna 2004 käyttöön otetuissa perusopetuksen ja lukion valtakunnallisissa opetussuunnitelmien perusteissa kristinuskon asemaa vahvistettiin edelliseen opetussuunnitelmaan nähden. Perusopetuksessa Raamatun asemaa korostettiin osana etiikan opetusta ja lukiossa etiikan kurssin yhteyteen lisättiin kristillisen opin osio. Tämä sisällöllinen muutos jäi myös kristillisessä mediassa täysin paitsioon.

Miksi sitten media on helposti uskonnonopetuksen kimpussa? Siksi, että se on helposti tunteita herättävää. Kun Suomen Kuvalehti alkusyksystä kysyi aiheellisesti, opetetaanko Suomen kouluissa liikaa matematiikkaa, kukaan ei reagoinut. Mutta kun Tampereen opetuspäällikkö muutaman viikon perästä esittää uskonnonopetuksen siirtämistä kirkolle, on sopulilauma hampaat terävinä valmis taistoon.

Professori Antti Räsäsen laajan kyselytutkimuksen mukaan valtaosa suomalaisista ymmärtää uskonnonopetuksen arvon aikuisiällä. Valtaosa suomalaisista myös antaa sille tukensa. Populistinen mediakeskustelu on siis kaukana tosielämästä

Pelastavatko taito- ja taideaineet Suomen nuorison itsetunnon?

Oheinen kirjoitus on julkaistu akunperin Kotimaan blogissani 15.11.


Olin eilen pakollisessa koulutspäivässä. Koulutuspäivässä oli n. 450 opettajaa esiopetuksesta ammatillisen koulutuksen ja lukion opettajiin. Siinä välissä me perusopetuksen opettajat.

En kadehdi koulutuspäivän järjestäjää, jonka täytyy järjestää tilaisuuden alkuun n. tunnin mittainen kaikille yhteinen ohjelma, jotta päivästä saadaan työpajojen lisäksi riittävän pitkä. Se on itse asiassa mahdottomampi tehtävä kuin pystykirnun nuoleminen. Miten saada osallistujien motivaatio heräämään - ja vieläpä opettajien, jotka ovat aivan mahdoton porukka kouluttaa!

Ratkaisu on sama kuin 7 päivää lehdellä: julkisuuden henkilöt! Riittävästi nimeä kehiin, niin hyvä tulee. Niinpä nytkin oli Kolme Kovaa Luuta puhumassa.

Kolmesta puheenvuorosta jäin miettimään erästä. Puheenvuoron aiheena oli luovuus ja innovaatiot. Puhuja kertoi, kuinka meillä suomalaisilla on huono itsetunto emmekä osaa kaupata brändiämme kuten amerikkalaiset jne jne...

Mikä onkaan ratkaisu itsetunto-ongelmaan? Taito- ja taideaineiden määrän lisääminen koulussa!

Siinä vaiheessa poistin (jälleen kerran varmistimen). Kerron nyt oman kokemukseni. Teen sen kiertotietä käyttäen.

Olipa kerran poika nimeltä Jammo Kiitola, joka aloitti peruskoulun. Varsin nopeasti kävi ilmi, että Jammo ei ole kätevä käsistään. Villalanka ei oikein meinannut pysyä neulansilmässä eivätkä sakset (ja myöhemmin saha) saaneet paperista (vanerista) sopivaa lopputulosta aikaan. Väriliitukaan ei tuottanut paperille sitä, mitä aivot ajattelivat. Eivätkä jalat olleet sen paremmat. Pituushypyssä ei 1,5 metriä meinannut ylittyä millään eikä luistin pitää jalan alla.

Vähitellen kävi selväksi, että Jammo ei osaa piirtää, ei tehdä käsitöitä, ei askarrella eikä liikkua. Ei siitä paljoa puhuttu, mutta joukkueeseen liikuntatunnilla Jammo valittiin aina viimeisten joukossa.

Mutta Jammolla oli mielikuvitusta ja kielipäätä. Ainekirjoitus oli Jammon mielipuuhaa. Jammo tykkäsi myös lukea paljon. Niinpä Jammo sai näistä kaipaamiaan onnistumisten kokemuksia helvetillisten kuvis- liikka- ja käsityötuntien välissä. Lukuaineet rakensivat - ja pelastivat - Jammon itsetunnon.

Mitä me Jammon kertomuksesta opimme? Tuskin mitään. Stereotypia siitä, että kaikki nuorethan rakastavat taito- ja taideaineita elää niin syvässä, että sitä on vaikea muuttaa. Tai että ne automaattisesti rakentavat nuoren itsetuntoa, kun taas teoria-aineet nakertavat sitä.

Silti vetoan tuntijakotyöryhmään: Hyvät Helsingin herrat. Ottakaa huomioon, että oppilaat ovat erilaisia ja ovat erilaisilla lahjoilla varustettuja. Ottakaa huomioon, että innovaatioita ja luovuutta voi syntyä myös muissa kuin taito- ja taideaineissa. Antakaa lukemiseen orientoituneiden oppilaiden rakentaa itsetuntoaan lukuaineiden kautta.



PS: Jos luit tänne asti ja olet nyt vihainen taito- ja taideaineiden opettaja, niin todettakoon, että tämä kirjoitus ei ole taito- ja taideaineita vastaan suunnattu. Kirjoituksen tarkoitus on vain tuoda mitalin toinen puoli näkyviin.