Oheinen kirjoitus on julkaistu akunperin Kotimaan blogissani 15.11.
Olin eilen pakollisessa koulutspäivässä. Koulutuspäivässä oli n. 450 opettajaa esiopetuksesta ammatillisen koulutuksen ja lukion opettajiin. Siinä välissä me perusopetuksen opettajat.
En kadehdi koulutuspäivän järjestäjää, jonka täytyy järjestää tilaisuuden alkuun n. tunnin mittainen kaikille yhteinen ohjelma, jotta päivästä saadaan työpajojen lisäksi riittävän pitkä. Se on itse asiassa mahdottomampi tehtävä kuin pystykirnun nuoleminen. Miten saada osallistujien motivaatio heräämään - ja vieläpä opettajien, jotka ovat aivan mahdoton porukka kouluttaa!
Ratkaisu on sama kuin 7 päivää lehdellä: julkisuuden henkilöt! Riittävästi nimeä kehiin, niin hyvä tulee. Niinpä nytkin oli Kolme Kovaa Luuta puhumassa.
Kolmesta puheenvuorosta jäin miettimään erästä. Puheenvuoron aiheena oli luovuus ja innovaatiot. Puhuja kertoi, kuinka meillä suomalaisilla on huono itsetunto emmekä osaa kaupata brändiämme kuten amerikkalaiset jne jne...
Mikä onkaan ratkaisu itsetunto-ongelmaan? Taito- ja taideaineiden määrän lisääminen koulussa!
Siinä vaiheessa poistin (jälleen kerran varmistimen). Kerron nyt oman kokemukseni. Teen sen kiertotietä käyttäen.
Olipa kerran poika nimeltä Jammo Kiitola, joka aloitti peruskoulun. Varsin nopeasti kävi ilmi, että Jammo ei ole kätevä käsistään. Villalanka ei oikein meinannut pysyä neulansilmässä eivätkä sakset (ja myöhemmin saha) saaneet paperista (vanerista) sopivaa lopputulosta aikaan. Väriliitukaan ei tuottanut paperille sitä, mitä aivot ajattelivat. Eivätkä jalat olleet sen paremmat. Pituushypyssä ei 1,5 metriä meinannut ylittyä millään eikä luistin pitää jalan alla.
Vähitellen kävi selväksi, että Jammo ei osaa piirtää, ei tehdä käsitöitä, ei askarrella eikä liikkua. Ei siitä paljoa puhuttu, mutta joukkueeseen liikuntatunnilla Jammo valittiin aina viimeisten joukossa.
Mutta Jammolla oli mielikuvitusta ja kielipäätä. Ainekirjoitus oli Jammon mielipuuhaa. Jammo tykkäsi myös lukea paljon. Niinpä Jammo sai näistä kaipaamiaan onnistumisten kokemuksia helvetillisten kuvis- liikka- ja käsityötuntien välissä. Lukuaineet rakensivat - ja pelastivat - Jammon itsetunnon.
Mitä me Jammon kertomuksesta opimme? Tuskin mitään. Stereotypia siitä, että kaikki nuorethan rakastavat taito- ja taideaineita elää niin syvässä, että sitä on vaikea muuttaa. Tai että ne automaattisesti rakentavat nuoren itsetuntoa, kun taas teoria-aineet nakertavat sitä.
Silti vetoan tuntijakotyöryhmään: Hyvät Helsingin herrat. Ottakaa huomioon, että oppilaat ovat erilaisia ja ovat erilaisilla lahjoilla varustettuja. Ottakaa huomioon, että innovaatioita ja luovuutta voi syntyä myös muissa kuin taito- ja taideaineissa. Antakaa lukemiseen orientoituneiden oppilaiden rakentaa itsetuntoaan lukuaineiden kautta.
PS: Jos luit tänne asti ja olet nyt vihainen taito- ja taideaineiden opettaja, niin todettakoon, että tämä kirjoitus ei ole taito- ja taideaineita vastaan suunnattu. Kirjoituksen tarkoitus on vain tuoda mitalin toinen puoli näkyviin.
Toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Teoreettisissa aineissa menestyvä saa jo nyt helposti onnistumisen kokemuksia valtaosassa oppitunteja. Eikö ole reilua ja peruskoulun ideologian mukaista tarjota myös käytännöllisemmin orientoituneille mahdollisuutta onnistua? Taito- ja taideaineiden opetus on (toivottavasti) mennyt muutamassa kymmenessä vuodessa sen verran eteenpäin, että liikunnan ja musiikin tunnit eivät enää ole yhtä traumatisoivia kuin joidenkin mielestä aikanaan.
VastaaPoista