Olin tänään kotiseurakuntani tilaisuudessa. Kotiseurakunnalla tarkoitan sitä seurakuntaa, johon Väestörekisterikeskuksesta saamani tiedon mukaan kuulun nyt neljättä vuotta. Kun muutin paikkakunnalle, sain kotiseurakunnastani kutsun tulla mukaan kotiseurakunnan toimintaan.
Mikä sitten on koti? Kun tulen työpäivän jälkeen kotiini, tapahtuu seuraavaa:
-Koen olevani tervetullut. Vaimo tai vähintään kissa - useimmiten molemmat - ovat jo ovella vastassa. Mitä pitempään olen ollut poissa, sitä lämpimämpi on vastaanotto.
-Tämän jälkeen vaihdetaan kuulumiset. Mitä päivän aikana on tapahtunut, ilot ja surut, hauskat sattumukset ja verenpaineennostattajat.
-Sitten käydään ruokailemaan tai kahvittelemaan. Tämän jälkeen on mukavaa ja turvallista olla toista lähellä, puuhata yhdessä jotakin.
-Kun taas pitää lähteä kotoa pois, on mukava toivottaa toiselle tuvallista matkaa ja mukavaa päivää.
-Jos jostain syystä ei tule kotiin silloin kuin pitäisi, kotona ollaan huolissaan, varsinkin jos ei huomaa ilmoittaa asiasta.
******************************
Kun taas menen kotiseurakuntani tilaisuuteen seurakuntakodille, tapahtuu seuraavaa:
-Pahimmassa tapauksessa kukaan ei tervehdi eikä sano sanaakaan. Eivät edes ne, kenen kanssa toimit samassa luottamuselimessä. Ei tietenkään, kun et ole asunut viimeistä seitsemääkymmentä vuotta sääminkiläisenä tai ole täältä kotoisin.
-Kukaan ei istu kuin äärimmäisessä tilanahtaudessa samaan pöytään.
-Kun lähdet pois, ketään ei vaikuta kiinnostavan, vaikka seuraavan kerran tulisit kotiseurakuntaasi viettämään omia hautajaisiasi.
******************************
Toisin sanoen: ainoa asia, mikä tuntuu yhdistävän kotia ja kotiseurakuntaa, on ruokapöytä. Mainittakoon pienenä yksityiskohtana, että yhden kerran elämäni aikana minua on kielletty istumasta samaan ruokapöytään. Tämä tapahtui kristillisen viikonlopputapahtuman yhteydessä. Ironista kyllä, tapahtuma kulki nimellä "Yhteyspäivät".
*****************************
Entisessä kotiseurakunnassani (johon myös kuuluin paikkakunnalla asumisen vuoksi), pidin raamattutuntia, jossa käsittelin yhteyttä. Olin juuri ollut eräässä seurakunnan tilaisuudessa, johon olin tullut, ollut ja lähtenyt ilman, että kukaan olisi sanonut sanaakaan. Kerroin tästä kokemuksesta, jolloin eräs seurakuntalainen totesi: "Ai pitäiskö aina kun uus ihminen tulee paikalle laittaa fanfaarit raikumaan ja järjestää ilotulitus vai mitä?" No, minulle kyllä riittäisi kädenpuristus (paitsi sikainfluenssaepidemian aikana) ja kokemus siitä, että läsnäolollani on oikeasti merkitystä. Tästä emme päässeet tuon raamattuluennon aikana yksimielisyyteen. Tuon seurakuntalaisen mielestä vaadin liikoja.
*******************************
Viime päivien aikana olen taas seurannut keskustelua, jossa messuun kaivataan "yhteisöllisyyttä" ja "yhdessä tekemistä" ja "maallikkovastuunkantoa". Näiden äärellä joudun kysymään: a) mikä itsetarkoitus on sillä, että liturgiaa toteuttamassa huseeraa mahdollisimman paljon väkeä, b) miten yhteisöllisyys tätä kautta lisääntyisi, jos olemme sitten kirkkokahveilla toisillemme kuin ilmaa?
******************************
Kaikkein tärkeintä seurakunnassa on tietysti armonvälineiden kautta yhteys Kristukseen, johon elämä ja autuus ovat kätkettyinä. Mutta miten voisi seurakunnassa toteutua efesolaiskirjeen sana: "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät." Onhan tuo toki Jumalan sanana täysin totta jo nyt, mutta miten sen voisi myös kokea elävänsä seurakunnan keskellä todeksi? Lääkkeitä tähän on, mutta se onkin jo toisen kirjoituksen paikka.
Muutin itse uuteen kaupunginosaan Tampereella toukokuun puolessa välissä, eli noin 4,5 kk sitten. En ole kiireisen kesän aikana käynyt kertaakaan "lähimmässä" kirkossa. Matkaa kirkkoon on hieman reilu kilometri... Silloin harvoin, kun kesällä ehdin ja jaksoin lähteä seurakunnan tilaisuuteen, kävin "tutuissa paikoissa", jotka sijaitsevat 5-15 km päässä kotoani. (Eli toisissa kaupunginosissa, eri kristillisten seurakuntien tilaisuuksissa.) Mietin juuri eilen, pitäisikö joskus mennä käymään "kotikirkossani"...
VastaaPoistaIronista on se, etten enää kuulu kirkkoon syystä, että sanat "koti" ja "seurakunta" eivät kuulu samaan lauseeseen. Ne näyttävät itseasiassa olevan toistensa vastakohtia. Jossain ns. vapaampien suuntien tilaisuuksissa joku saattaa tulla kättelemään (jos on vähemmän ihmisiä). Mutta kun alamme keskustella yhteistyöstä, tulee rajat vastaan. Olin kiinnostunut evankeliointityöstä ja kysyin helluntaiseurakunnasta muutama vuosi sitten (2006) tulevani mukaan katutyöhön. Kun kävi ilmi, että kuuluin (tuolloin) ev.lut. seurakuntaan, kukaan ei ikinä soittanut minulle evankeliointitöiden merkeissä. Olisin lähtenyt vaan mukaan - en todellakaan halunnut mihinkään suunnittelutiimiin. Minulla ei kuulemma ollut vaadittavaa seurakunnan "koulutusta" tähän asiaan. Kaikki olivat ja ovat vastaavissa tilanteissa olleet kiinnostuneita siitä, mitä kursseja olen käynyt tai mihin seurakuntaan kuulun; kukaan ei ole ikinä kysynyt uskostani.
"Iloista antajaa Herra rakastaa". Rahoista ollaan kiinnostuneita, ei ihmisistä. Ja niin kauan, kuin on mahdollista antaa kolehtiin tai lahjoittaa muulla tavoin, hymyillään ja jopa jutellaan. Kun sitten itse konkreettisesti tarvitsisi rahaa, muuttoapua, akkuporakonetta tai osaavan ihmisen atk-taitoja, ei ketään näy mailla eikä halmeilla. Mihinkä rahat menevät perheessä? Niillä ostetaan jäsenille, mitä kukakin tarvitsee. Mitä rahoilla tehdään seurakunnassa? Ostetaan ja ylläpidetään kiinteistöjä.
Henkilökohtaisesti voin sanoa, että Pyhä Henki toimii konkreettisesti. Tämä käski kolmena peräkkäisenä päivänä laittamaan kaverin tilille rahaa. Hävetti, koska kahtena edellispäivänä unohdin jo illalla, mitä oli päivän aikana ollut tarkoitus tehdä. Kyseinen kaveri ei ollut edes soittanut tarvitsevansa mitään. Tuli tekstiviesti. "Kiitos, pyysin Jumalalta apua." Näin haluan itse antaa ja olla tarvittaessa autettavana. En halua roikkua kenenkään papin tai vapaaehtoistyöntekijän paidanhelmassa "Nyt tarvitsisin apua tässä ja tässä asiassa". Vai voiko väittää, ettei perheessä sisarukset kysy toisiltaan "Mitä haluat joululahjaksi" tai "Haluatko tulla viikonloppuna syömään". Eivätkö perheenjäsenet ilahduta toisiaan automaattisesti pienillä asioilla ja auta hädän hetkellä?
Niinpä! Ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa tuollaisia seurakuntalaisia kohdatessa. Siis voiko tollasia olla oikeesti olemassa, tai siis voi sitten olla, kun kerran oot tavannut. Niin surullista todellakin.
VastaaPoista