Kirjoitus julkaistu Sanansaattaja-lehdessä 19.11.2009
Heinäkuun uutisköyhänä sunnuntaina avasin YLEn tekstikanavan ja näin siellä otsikon ”Uskonnonopetukseen tulossa muutoksia”. Vaikka kesäloma oli kauneimmillaan, avasin kiireen vilkkaa sivun nähdäkseni, miten työnkuvani muuttuisi tulevaisuudessa. Kyseessä oli opetusministeri Henna Virkkusen Väli-Suomen sanomalehdille antama haastattelu, jossa Virkkunen oli todennut - toimittajan sitä erikseen kysyessä - että uskonnonopetuksen korvaaminen ns. uskontotiedolla voidaan selvittää, mutta itse hän ei näe tarvetta muutoksille. Uutisen otsikko ja sisältö eivät vastoin hyvää journalistista tapaa vastanneet toisiaan.
Muutenkin uutinen alkoi elää tiedotusvälineissä omaa elämäänsä. Kansalle annettiin kuva, jonka mukaan uudistuksesta olisi jo päätetty. Jopa uskonnonopettajia kouluttavan tiedekunnan dekaania oli haastateltu siitä, pystyykö opettajankoulutus mukautumaan muutokseen. Tämä siitä huolimatta, ettei mitään muutosta ollut tosiasiassa tekeillä.
Termin uskontotieto oli edellisvuonna nostanut julkisuuteen kaksi miestä: Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola ja Opetushallituksen kehitysjohtaja Markku Rimpelä. Molempien mielestä tulevaisuuden peruskoulussa kaikkien tulisi mahtua samalle uskontotunnille, jossa uskontoja käsiteltäisiin ”puolueettomasti”. Jokainen, joka on keskustellut vakaumukseen ja elämän suuriin kysymyksiin liittyvistä aiheista tietää, että tämä on mahdotonta.
Rimpelän mukaan uskonnonopetusta tulee lisäksi kehittää enemmän etiikan suuntaan. Sitä Rimpelä ei kuitenkaan kertonut, kuka määräisi arvopohjan kaikille yhteiselle etiikan opetukselle. Olisiko se virassa oleva opetusministeri, Suomen Gallup vai kenties Hannu Karpo, joka tunnetusti on pienen ihmisen puolella? Etiikan opetus ilman arvopohjaa ja ihmiskäsitystä on kuitenkin mahdotonta. Jos arvopohja ei ole tiedostettu (kuten vaikkapa kristilliset arvot), niin sitten se on tiedostamaton. Tämä puolestaan johtaa helposti indoktrinaatioon eli piilovaikuttamiseen.
Laaksolan johtama lehti julkaisi aiheesta myös kirjoituksen ”Nykykoulussa opetetaan monia uskontoja”, jonka viesti oli lähinnä se, että rehtorit joutuvat näkemään isoissa kaupungeissa vaivaa työjärjestysten laadinnassa. Toisin sanoen Laaksola ajoi uskontotietoa yhden asian takia: rahan säästämiseksi. Ei siis pedagogisista syistä. Mutta kuinka kävi? Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen ilmoitti, että Rimpelän kanta ei edusta Opetushallituksen näkemystä. Muutama viikko sitten opettajien ammattijärjestö OAJ puolestaan ilmoitti, ettei se ole ajamassa muutoksia uskonnonopetukseen eli sekään ei ole pää-äänenkannattajansa päätoimittajan näkemysten takana.
Viime kuukausina tyhjästä pulpahtanut uskonnonopetuskeskustelu on varmasti sekoittanut monen ihmisen ajatuksia. Keskustelun ajoitus johtuu meneillään olevasta perusopetuksen tuntijaon ja yleisten tavoitteiden uudistamisesta. Tämä uudistus tehdään keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa. On erikoista, että katsomusaineet joutuvat lähes säännönmukaisesti silloin suurimman keskustelun kohteeksi. Usein tätä keskustelu käydään tosiasioihin perustumattomien olettamusten ja mielikuvien varassa. Useinkaan en tunnista opettamaani oppiainetta lehtien palstoilla tai Internetin keskustelupalstoilla käytävästä keskustelusta. Mitä tarkoitan? Otetaan esimerkki lähihistoriasta.
Suomessa korvattiin vuonna 2003 uskonnonvapauslain uudistamisen yhteydessä käsite tunnustuksellinen uskonnonopetus käsitteellä oman uskonnon opetus. Tämän jälkeen olen lukemattomat kerrat kuullut, kuinka ”koulussakaan ei saa enää opettaa uskontoa”. Tai ”eikös se ole nykyään lähinnä niitten maailmanuskontojen opiskelua?” Vastaavasti jotkut käyvät edelleen vuonna 2009 taistelua, että tunnustuksellinen uskonnonopetus lakkautettaisiin. Mutta mitä tapahtui opetussuunnitelmarintamalla samaan aikaan kun keskustelu hirttäytyi sanaan tunnustuksellinen? Vuonna 2004 käyttöön otetuissa perusopetuksen ja lukion valtakunnallisissa opetussuunnitelmien perusteissa kristinuskon asemaa vahvistettiin edelliseen opetussuunnitelmaan nähden. Perusopetuksessa Raamatun asemaa korostettiin osana etiikan opetusta ja lukiossa etiikan kurssin yhteyteen lisättiin kristillisen opin osio. Tämä sisällöllinen muutos jäi myös kristillisessä mediassa täysin paitsioon.
Miksi sitten media on helposti uskonnonopetuksen kimpussa? Siksi, että se on helposti tunteita herättävää. Kun Suomen Kuvalehti alkusyksystä kysyi aiheellisesti, opetetaanko Suomen kouluissa liikaa matematiikkaa, kukaan ei reagoinut. Mutta kun Tampereen opetuspäällikkö muutaman viikon perästä esittää uskonnonopetuksen siirtämistä kirkolle, on sopulilauma hampaat terävinä valmis taistoon.
Professori Antti Räsäsen laajan kyselytutkimuksen mukaan valtaosa suomalaisista ymmärtää uskonnonopetuksen arvon aikuisiällä. Valtaosa suomalaisista myös antaa sille tukensa. Populistinen mediakeskustelu on siis kaukana tosielämästä
torstai 19. marraskuuta 2009
maanantai 16. marraskuuta 2009
Pelastavatko taito- ja taideaineet Suomen nuorison itsetunnon?
Oheinen kirjoitus on julkaistu akunperin Kotimaan blogissani 15.11.
Olin eilen pakollisessa koulutspäivässä. Koulutuspäivässä oli n. 450 opettajaa esiopetuksesta ammatillisen koulutuksen ja lukion opettajiin. Siinä välissä me perusopetuksen opettajat.
En kadehdi koulutuspäivän järjestäjää, jonka täytyy järjestää tilaisuuden alkuun n. tunnin mittainen kaikille yhteinen ohjelma, jotta päivästä saadaan työpajojen lisäksi riittävän pitkä. Se on itse asiassa mahdottomampi tehtävä kuin pystykirnun nuoleminen. Miten saada osallistujien motivaatio heräämään - ja vieläpä opettajien, jotka ovat aivan mahdoton porukka kouluttaa!
Ratkaisu on sama kuin 7 päivää lehdellä: julkisuuden henkilöt! Riittävästi nimeä kehiin, niin hyvä tulee. Niinpä nytkin oli Kolme Kovaa Luuta puhumassa.
Kolmesta puheenvuorosta jäin miettimään erästä. Puheenvuoron aiheena oli luovuus ja innovaatiot. Puhuja kertoi, kuinka meillä suomalaisilla on huono itsetunto emmekä osaa kaupata brändiämme kuten amerikkalaiset jne jne...
Mikä onkaan ratkaisu itsetunto-ongelmaan? Taito- ja taideaineiden määrän lisääminen koulussa!
Siinä vaiheessa poistin (jälleen kerran varmistimen). Kerron nyt oman kokemukseni. Teen sen kiertotietä käyttäen.
Olipa kerran poika nimeltä Jammo Kiitola, joka aloitti peruskoulun. Varsin nopeasti kävi ilmi, että Jammo ei ole kätevä käsistään. Villalanka ei oikein meinannut pysyä neulansilmässä eivätkä sakset (ja myöhemmin saha) saaneet paperista (vanerista) sopivaa lopputulosta aikaan. Väriliitukaan ei tuottanut paperille sitä, mitä aivot ajattelivat. Eivätkä jalat olleet sen paremmat. Pituushypyssä ei 1,5 metriä meinannut ylittyä millään eikä luistin pitää jalan alla.
Vähitellen kävi selväksi, että Jammo ei osaa piirtää, ei tehdä käsitöitä, ei askarrella eikä liikkua. Ei siitä paljoa puhuttu, mutta joukkueeseen liikuntatunnilla Jammo valittiin aina viimeisten joukossa.
Mutta Jammolla oli mielikuvitusta ja kielipäätä. Ainekirjoitus oli Jammon mielipuuhaa. Jammo tykkäsi myös lukea paljon. Niinpä Jammo sai näistä kaipaamiaan onnistumisten kokemuksia helvetillisten kuvis- liikka- ja käsityötuntien välissä. Lukuaineet rakensivat - ja pelastivat - Jammon itsetunnon.
Mitä me Jammon kertomuksesta opimme? Tuskin mitään. Stereotypia siitä, että kaikki nuorethan rakastavat taito- ja taideaineita elää niin syvässä, että sitä on vaikea muuttaa. Tai että ne automaattisesti rakentavat nuoren itsetuntoa, kun taas teoria-aineet nakertavat sitä.
Silti vetoan tuntijakotyöryhmään: Hyvät Helsingin herrat. Ottakaa huomioon, että oppilaat ovat erilaisia ja ovat erilaisilla lahjoilla varustettuja. Ottakaa huomioon, että innovaatioita ja luovuutta voi syntyä myös muissa kuin taito- ja taideaineissa. Antakaa lukemiseen orientoituneiden oppilaiden rakentaa itsetuntoaan lukuaineiden kautta.
PS: Jos luit tänne asti ja olet nyt vihainen taito- ja taideaineiden opettaja, niin todettakoon, että tämä kirjoitus ei ole taito- ja taideaineita vastaan suunnattu. Kirjoituksen tarkoitus on vain tuoda mitalin toinen puoli näkyviin.
Olin eilen pakollisessa koulutspäivässä. Koulutuspäivässä oli n. 450 opettajaa esiopetuksesta ammatillisen koulutuksen ja lukion opettajiin. Siinä välissä me perusopetuksen opettajat.
En kadehdi koulutuspäivän järjestäjää, jonka täytyy järjestää tilaisuuden alkuun n. tunnin mittainen kaikille yhteinen ohjelma, jotta päivästä saadaan työpajojen lisäksi riittävän pitkä. Se on itse asiassa mahdottomampi tehtävä kuin pystykirnun nuoleminen. Miten saada osallistujien motivaatio heräämään - ja vieläpä opettajien, jotka ovat aivan mahdoton porukka kouluttaa!
Ratkaisu on sama kuin 7 päivää lehdellä: julkisuuden henkilöt! Riittävästi nimeä kehiin, niin hyvä tulee. Niinpä nytkin oli Kolme Kovaa Luuta puhumassa.
Kolmesta puheenvuorosta jäin miettimään erästä. Puheenvuoron aiheena oli luovuus ja innovaatiot. Puhuja kertoi, kuinka meillä suomalaisilla on huono itsetunto emmekä osaa kaupata brändiämme kuten amerikkalaiset jne jne...
Mikä onkaan ratkaisu itsetunto-ongelmaan? Taito- ja taideaineiden määrän lisääminen koulussa!
Siinä vaiheessa poistin (jälleen kerran varmistimen). Kerron nyt oman kokemukseni. Teen sen kiertotietä käyttäen.
Olipa kerran poika nimeltä Jammo Kiitola, joka aloitti peruskoulun. Varsin nopeasti kävi ilmi, että Jammo ei ole kätevä käsistään. Villalanka ei oikein meinannut pysyä neulansilmässä eivätkä sakset (ja myöhemmin saha) saaneet paperista (vanerista) sopivaa lopputulosta aikaan. Väriliitukaan ei tuottanut paperille sitä, mitä aivot ajattelivat. Eivätkä jalat olleet sen paremmat. Pituushypyssä ei 1,5 metriä meinannut ylittyä millään eikä luistin pitää jalan alla.
Vähitellen kävi selväksi, että Jammo ei osaa piirtää, ei tehdä käsitöitä, ei askarrella eikä liikkua. Ei siitä paljoa puhuttu, mutta joukkueeseen liikuntatunnilla Jammo valittiin aina viimeisten joukossa.
Mutta Jammolla oli mielikuvitusta ja kielipäätä. Ainekirjoitus oli Jammon mielipuuhaa. Jammo tykkäsi myös lukea paljon. Niinpä Jammo sai näistä kaipaamiaan onnistumisten kokemuksia helvetillisten kuvis- liikka- ja käsityötuntien välissä. Lukuaineet rakensivat - ja pelastivat - Jammon itsetunnon.
Mitä me Jammon kertomuksesta opimme? Tuskin mitään. Stereotypia siitä, että kaikki nuorethan rakastavat taito- ja taideaineita elää niin syvässä, että sitä on vaikea muuttaa. Tai että ne automaattisesti rakentavat nuoren itsetuntoa, kun taas teoria-aineet nakertavat sitä.
Silti vetoan tuntijakotyöryhmään: Hyvät Helsingin herrat. Ottakaa huomioon, että oppilaat ovat erilaisia ja ovat erilaisilla lahjoilla varustettuja. Ottakaa huomioon, että innovaatioita ja luovuutta voi syntyä myös muissa kuin taito- ja taideaineissa. Antakaa lukemiseen orientoituneiden oppilaiden rakentaa itsetuntoaan lukuaineiden kautta.
PS: Jos luit tänne asti ja olet nyt vihainen taito- ja taideaineiden opettaja, niin todettakoon, että tämä kirjoitus ei ole taito- ja taideaineita vastaan suunnattu. Kirjoituksen tarkoitus on vain tuoda mitalin toinen puoli näkyviin.
torstai 22. lokakuuta 2009
”Keskustelu uskonnonopetuksesta perustui väärinkäsityksiin”
Puheenvuoroni aiheesta KD-lehdessä otsikoituna oheisella tavalla otsikoituna on luettavissa täältä:
http://www.kd.fi/KD/weblehti/fi/index.php?we_objectID=5591
Kirjoitus osui nappiin, katso myös täältä: http://www.ts.fi/online/kotimaa/82183.html
http://www.kd.fi/KD/weblehti/fi/index.php?we_objectID=5591
Kirjoitus osui nappiin, katso myös täältä: http://www.ts.fi/online/kotimaa/82183.html
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
SAARNA USKON JA EPÄUSKON SUNNUNTAINA 18.10.2009
Ohessa pitämäni saarna 20. sunnuntaina helluntaista, jonka aiheena on siis Usko ja epäusko.
Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: »Tämän täytyy olla se profeetta.» Toiset sanoivat: »Hän on Messias.» Mutta toiset epäilivät: »Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.» Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi.
Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: »Miksi ette tuoneet häntä?» Miehet vastasivat: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.» Silloin fariseukset sanoivat: »Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään - kirottuja kaikki!» Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.» Mutta toiset sanoivat hänelle: »Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.»
Oli vietetty lehtimajajuhlaa. Vuodenaika oli suurin piirtein sama kuin mitä vietämme juuri nyt. Jeesus oli noussut kesken juhlan päätöspäivää esiin ja kutsunut ihmisiä luokseen luvaten, että hänen luokseen tulevalla ei ole koskaan jano. Jeesus oli myös luvannut, että hänen luokseen tulevan sisimmästä kumpuavat elämän veden virrat eli Pyhä Henki. Päivän evankeliumi on reaktio näihin Jeesuksen sanoihin.
Millä tavoin Jeesus sitten torjuttiin? Entä millä tavoin Jeesus otettiin vastaan? Nämä on syytä ottaa tarkasti huomioon, koska samat lainalaisuudet toteutuvat myös silloin, kuin me puhumme uskosta ja epäuskosta omassa elämässämme.
Mutta ennen kuin menemme näihin lainalaisuuksiin, on syytä määritellä käsitteet usko ja epäusko tarkemmin. En ole vakuuttunut siitä, mitä päivän aiheesta yleisesti lausutaan. Aikamme uskonnollinen ilmasto suosii epävarmuuteen jättäytymistä. Kaiken epäilemisestä on tehty ihanne. Siitä on tehty jopa aikuisen uskon mittapuu. ”Ennen olin mustavalkoinen – nykyisin suvaitsevainen.” On myös haluttu häivyttää raja uskovan ja epäuskossa elävän väliltä. Tällainen jako on kuulemma luokitteleva ja muottiin laittava. Epäuskosta on tullut paikoitellen kirkossa jopa tavoiteltava asia. Mitä muuta tahansa saat tehdä, mutta et kutsua ihmisiä uskomaan Jeesukseen. Se on painostamista ja käänyttämistä.
Sanotaan myös niin, että usko ja epäusko taistelevat kristityn ihmisen sydämessä jatkuvasti. Sitä en allekirjoita, koska tämä vie pohjan pois Jumalan teoilta. Toki ihmisessä taistelevat Henki ja liha jatkuvasti – ja voihan ihminen joutua pelastavan uskon ulkopuolellekin. Meitä myös kehotetaan tutkimaan itseämme, olemmeko pysyneet uskossa. Silti tämä taistelu on mielestäni eri kuin uskon ja epäuskon jatkuva taistelu ihmisen sydämessä. Itse asiassa: kehotus itsensä koettelemiseen on annettu seurakunnalle. Olemmeko seurakuntana pysyneet Jumalan lahjojen äärellä?
Toisin sanoen: usko on Jumalan lahjojen vastaanottamista. Se ei ole ihmisen omaa aikaansaannosta, koska hengellisesti kuollut ihminen pystyy puristamaan itsestään uskoa saman verran kuin vettä Saharasta tai öljyä peruskalliosta – ei pisaraakaan. Usko ei myöskään tarkoita ihmisen hengellisen elämän eri vaiheita tai mielialan muutoksia. Vaikka hengellinen elämäsi vaikuttaisi kuivalta kuin viikon vanha ruisleipä tai vetiseltä kuin lokakuinen Porrassalmenkatu, ei uskosi ole siihen sammumassa. Uskoa on, kun hyväksyt Jumalan suurimman lahjan – Jeesuksen – ja annat hänen olla elämässäsi läsnä.
Epäusko puolestaan merkitsee, että ihminen ottaa elämän omiin käsiinsä pois Jumalan käsistä. Se ei merkitse Jeesukseen uskovan ihmisen hengellisen elämän erilaisia kausia eikä epäilyksen hetkiä, joita jokaisen kristityn elämässä tulee. Se merkitsee Vapahtajan tietoista kieltämistä, Jumalan käskyjen hylkäämistä ja piittaamattomuutta viimeisestä tuomiosta. Epäuskossa elävälle kysymys syntien anteeksiantamuksesta on absurdi, koska hän ei ole omaa syntisyyttään kohdannut. Uskossa elävälle syntien anteeksisaaminen on puolestaan koko elämän tärkein kysymys.
Nyt viimein pääsemme siihen, miten Jeesus tässä evankeliumissa otettiin vastaan ja miten torjuttiin. Ensiksi ne, ottivat vastaan Jeesuksen profeettana ja Messiaana. Profeetta ei tässä yhteydessä tarkoita mitä tahansa profeettaa, vaan Jumalan erityisesti lupaama, Mooseksen kaltainen Jumalan ilmoituksen tuoja. "Herra, teidän Jumalanne, antaa veljienne joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella. Näin siis Mooses (5 Moos 18) Jumalan lupauksen perusteella lausuu. Jumala itse puolestaan oli sanonut tästä Mooseksen kaltaisesta profeetasta näin: Jos joku ei kuuntele niitä sanoja, jotka hän minun nimissäni puhuu, minä itse vaadin tilille sen miehen.
Niitä, jotka ottivat Jeesuksen vastaan Messiaana – vapauttajakuninkaana ja pelastajana – sekä Mooseksen kaltaisena profeettana, yhdistää kaksi asiaa. He tunsivat kirjoitukset. Eivät he muuten olisi osanneet odottaa Messiasta. Eivät he muuten olisi osanneet odottaa Mooseksen kaltaista profeettaa saapuvaksi. Jotta voisimme uskoa Jeesukseen, tulee meidän olla tietoisia uskomme perusasioista. Onhan kirjoitettu: "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu."
Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista?(Room 10:13-14) Todellinen usko voi syntyä vain kuulemalla todellisia asioita. Pelastava usko voi syntyä vain kuulemalla siitä, mitä on pelastus ja kuka on pelastaja.
Mutta Jeesukseen uskovia yhdistää tässä evankeliumissa myös toinen asia. He myös pitivät totena sitä, minkä olivat oppineet. He tunnustivat Jeesuksen pelastajakseen. ”Tämän täytyy olla se profeetta, hän on Messias.” He olivat vakuuttuneita – niin miksi? Jeesuksen omien sanojen voimasta. He olivat kuulleet Jeesuksen omia sanoja. Eivät kuulopuheita, eivät tulkintoja tai tutkimuksia Jeesuksesta, vaan Jeesuksen omaa julistusta. Siinä oli heidän uskonsa perusta.
Entä sitten epäuskon valtaan jääneet? Ensinnäkin he eivät tunteneet tosiasioita Jeesuksesta. Tässähän näyttää siltä, että ihmiset eivät tienneet Jeesuksen olevan Betlehemistä syntyisin ja olevan Daavidin sukua. Messiasta odottaville tällä oli suuri merkitys. Messias kun olisi tulossa juuri Betlehemistä. Kuinka usein ihmiset jäävätkin Jeesuksen ja Raamatun kanssa samanlaiseen tietämättömyyteen! Tämä on yksi este pelastavan uskon syntymiselle: tietämättömyys. Ei tiedetä, mitä merkitystä vaikkapa Jeesuksen ristinkuolemalla on. Aivan kuten eräs rippikoululainen asian ilmaisi: ”Nyt tiedän, mitä merkitystä Jeesuksen kuolemalla on. Aiemmin vain ajattelin, että Jeesus kuoli, ei sen enempää.”
Toinen epäuskoon jääneitä yhdistävä tekijä on asenteellinen kiivaus Jeesusta vastaan tietämättömyyteen yhdistettynä. Tämä on vieläkin pahempaa kuin tietämättömyys. Tietämättömyys voidaan korjata opiskelemalla Raamattua, käymällä rippikoulu tai kuulemalla saarnoja. Mutta nyt fariseukset olivat valmiit langettamaan jopa kirouksen niiden päälle, jotka uskovat Jeesukseen. Ne, jotka Jeesukseen uskovat, ovatkin mistään mitään ymmärtämätöntä rahvasta. Kuin suoraan 2000-luvun Internet-keskustelupalstalta, jossa uskovat saavat kuulla kunniansa! Kaiken huipuksi VT:n profeetoista Debora ja Joona olivat kotoisin Galileasta.
Entä me? Vastaan Raamatun sanalla 2. Timoteuskirjeestä:
Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut. Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen.
Toisin sanoen: juurru omaan seurakuntaasi, juurru Raamatun sanaan –juurru Kristukseen syvemmin.
Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: »Tämän täytyy olla se profeetta.» Toiset sanoivat: »Hän on Messias.» Mutta toiset epäilivät: »Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.» Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi.
Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: »Miksi ette tuoneet häntä?» Miehet vastasivat: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.» Silloin fariseukset sanoivat: »Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään - kirottuja kaikki!» Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.» Mutta toiset sanoivat hänelle: »Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.»
Oli vietetty lehtimajajuhlaa. Vuodenaika oli suurin piirtein sama kuin mitä vietämme juuri nyt. Jeesus oli noussut kesken juhlan päätöspäivää esiin ja kutsunut ihmisiä luokseen luvaten, että hänen luokseen tulevalla ei ole koskaan jano. Jeesus oli myös luvannut, että hänen luokseen tulevan sisimmästä kumpuavat elämän veden virrat eli Pyhä Henki. Päivän evankeliumi on reaktio näihin Jeesuksen sanoihin.
Millä tavoin Jeesus sitten torjuttiin? Entä millä tavoin Jeesus otettiin vastaan? Nämä on syytä ottaa tarkasti huomioon, koska samat lainalaisuudet toteutuvat myös silloin, kuin me puhumme uskosta ja epäuskosta omassa elämässämme.
Mutta ennen kuin menemme näihin lainalaisuuksiin, on syytä määritellä käsitteet usko ja epäusko tarkemmin. En ole vakuuttunut siitä, mitä päivän aiheesta yleisesti lausutaan. Aikamme uskonnollinen ilmasto suosii epävarmuuteen jättäytymistä. Kaiken epäilemisestä on tehty ihanne. Siitä on tehty jopa aikuisen uskon mittapuu. ”Ennen olin mustavalkoinen – nykyisin suvaitsevainen.” On myös haluttu häivyttää raja uskovan ja epäuskossa elävän väliltä. Tällainen jako on kuulemma luokitteleva ja muottiin laittava. Epäuskosta on tullut paikoitellen kirkossa jopa tavoiteltava asia. Mitä muuta tahansa saat tehdä, mutta et kutsua ihmisiä uskomaan Jeesukseen. Se on painostamista ja käänyttämistä.
Sanotaan myös niin, että usko ja epäusko taistelevat kristityn ihmisen sydämessä jatkuvasti. Sitä en allekirjoita, koska tämä vie pohjan pois Jumalan teoilta. Toki ihmisessä taistelevat Henki ja liha jatkuvasti – ja voihan ihminen joutua pelastavan uskon ulkopuolellekin. Meitä myös kehotetaan tutkimaan itseämme, olemmeko pysyneet uskossa. Silti tämä taistelu on mielestäni eri kuin uskon ja epäuskon jatkuva taistelu ihmisen sydämessä. Itse asiassa: kehotus itsensä koettelemiseen on annettu seurakunnalle. Olemmeko seurakuntana pysyneet Jumalan lahjojen äärellä?
Toisin sanoen: usko on Jumalan lahjojen vastaanottamista. Se ei ole ihmisen omaa aikaansaannosta, koska hengellisesti kuollut ihminen pystyy puristamaan itsestään uskoa saman verran kuin vettä Saharasta tai öljyä peruskalliosta – ei pisaraakaan. Usko ei myöskään tarkoita ihmisen hengellisen elämän eri vaiheita tai mielialan muutoksia. Vaikka hengellinen elämäsi vaikuttaisi kuivalta kuin viikon vanha ruisleipä tai vetiseltä kuin lokakuinen Porrassalmenkatu, ei uskosi ole siihen sammumassa. Uskoa on, kun hyväksyt Jumalan suurimman lahjan – Jeesuksen – ja annat hänen olla elämässäsi läsnä.
Epäusko puolestaan merkitsee, että ihminen ottaa elämän omiin käsiinsä pois Jumalan käsistä. Se ei merkitse Jeesukseen uskovan ihmisen hengellisen elämän erilaisia kausia eikä epäilyksen hetkiä, joita jokaisen kristityn elämässä tulee. Se merkitsee Vapahtajan tietoista kieltämistä, Jumalan käskyjen hylkäämistä ja piittaamattomuutta viimeisestä tuomiosta. Epäuskossa elävälle kysymys syntien anteeksiantamuksesta on absurdi, koska hän ei ole omaa syntisyyttään kohdannut. Uskossa elävälle syntien anteeksisaaminen on puolestaan koko elämän tärkein kysymys.
Nyt viimein pääsemme siihen, miten Jeesus tässä evankeliumissa otettiin vastaan ja miten torjuttiin. Ensiksi ne, ottivat vastaan Jeesuksen profeettana ja Messiaana. Profeetta ei tässä yhteydessä tarkoita mitä tahansa profeettaa, vaan Jumalan erityisesti lupaama, Mooseksen kaltainen Jumalan ilmoituksen tuoja. "Herra, teidän Jumalanne, antaa veljienne joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella. Näin siis Mooses (5 Moos 18) Jumalan lupauksen perusteella lausuu. Jumala itse puolestaan oli sanonut tästä Mooseksen kaltaisesta profeetasta näin: Jos joku ei kuuntele niitä sanoja, jotka hän minun nimissäni puhuu, minä itse vaadin tilille sen miehen.
Niitä, jotka ottivat Jeesuksen vastaan Messiaana – vapauttajakuninkaana ja pelastajana – sekä Mooseksen kaltaisena profeettana, yhdistää kaksi asiaa. He tunsivat kirjoitukset. Eivät he muuten olisi osanneet odottaa Messiasta. Eivät he muuten olisi osanneet odottaa Mooseksen kaltaista profeettaa saapuvaksi. Jotta voisimme uskoa Jeesukseen, tulee meidän olla tietoisia uskomme perusasioista. Onhan kirjoitettu: "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu."
Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista?(Room 10:13-14) Todellinen usko voi syntyä vain kuulemalla todellisia asioita. Pelastava usko voi syntyä vain kuulemalla siitä, mitä on pelastus ja kuka on pelastaja.
Mutta Jeesukseen uskovia yhdistää tässä evankeliumissa myös toinen asia. He myös pitivät totena sitä, minkä olivat oppineet. He tunnustivat Jeesuksen pelastajakseen. ”Tämän täytyy olla se profeetta, hän on Messias.” He olivat vakuuttuneita – niin miksi? Jeesuksen omien sanojen voimasta. He olivat kuulleet Jeesuksen omia sanoja. Eivät kuulopuheita, eivät tulkintoja tai tutkimuksia Jeesuksesta, vaan Jeesuksen omaa julistusta. Siinä oli heidän uskonsa perusta.
Entä sitten epäuskon valtaan jääneet? Ensinnäkin he eivät tunteneet tosiasioita Jeesuksesta. Tässähän näyttää siltä, että ihmiset eivät tienneet Jeesuksen olevan Betlehemistä syntyisin ja olevan Daavidin sukua. Messiasta odottaville tällä oli suuri merkitys. Messias kun olisi tulossa juuri Betlehemistä. Kuinka usein ihmiset jäävätkin Jeesuksen ja Raamatun kanssa samanlaiseen tietämättömyyteen! Tämä on yksi este pelastavan uskon syntymiselle: tietämättömyys. Ei tiedetä, mitä merkitystä vaikkapa Jeesuksen ristinkuolemalla on. Aivan kuten eräs rippikoululainen asian ilmaisi: ”Nyt tiedän, mitä merkitystä Jeesuksen kuolemalla on. Aiemmin vain ajattelin, että Jeesus kuoli, ei sen enempää.”
Toinen epäuskoon jääneitä yhdistävä tekijä on asenteellinen kiivaus Jeesusta vastaan tietämättömyyteen yhdistettynä. Tämä on vieläkin pahempaa kuin tietämättömyys. Tietämättömyys voidaan korjata opiskelemalla Raamattua, käymällä rippikoulu tai kuulemalla saarnoja. Mutta nyt fariseukset olivat valmiit langettamaan jopa kirouksen niiden päälle, jotka uskovat Jeesukseen. Ne, jotka Jeesukseen uskovat, ovatkin mistään mitään ymmärtämätöntä rahvasta. Kuin suoraan 2000-luvun Internet-keskustelupalstalta, jossa uskovat saavat kuulla kunniansa! Kaiken huipuksi VT:n profeetoista Debora ja Joona olivat kotoisin Galileasta.
Entä me? Vastaan Raamatun sanalla 2. Timoteuskirjeestä:
Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut. Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen.
Toisin sanoen: juurru omaan seurakuntaasi, juurru Raamatun sanaan –juurru Kristukseen syvemmin.
maanantai 12. lokakuuta 2009
YHTEINEN KATSOMUSOPETUS PEDAGOGISESTI ONGELMALLISTA
Kirjoitin oheisen mielipidekirjoituksen paikalliseen maakuntalehteen Itä-Savoon 12.10.2009. Kirjoitus, johon viittaan, löytyy vaillinaisena täältä:
http://www.ita-savo.fi/scripts/edoris/edoris.dll?tem=lsearchart&search_iddoc=9563618
Mikä unohtui sanoa, on se, että uskonnon muiden osa-alueiden laiminlyöminen olisi paitsi sääli, myös katastrofaalista yleissivistyksen kannalta.
YHTEINEN KATSOMUSOPETUS PEDAGOGISESTI ONGELMALLISTA
Savonlinnan sivistystoimenjohtaja Markku Kankkunen ilmoittaa Itä-Savossa 8.10. varovasti kannattavansa kaikille avointa eettistä oppiainetta. Jutusta ei käy ilmi, kannattaako Kankkunen nykyisen oman uskonnon opetuksen korvaamista kokonaan uudella oppiaineella vai olisiko ko. oppiaineen rinnalla myös uskontokunnittain eriytyvää ainesta.
Mikäli oman uskonnon opetus korvattaisiin Kankkusen esittämällä tavalla, on tämä pedagogisesti erittäin ongelmallista. Ensinnäkin katsomusaineiden tutkimuksessa ollaan yleisesti sitä mieltä, että pystyäkseen kohtaamaan toisen ihmisen vakaumuksen tulee ensin olla selvillä omasta vakaumuksestaan. Tätä oman uskonnon opetus palvelee hyvin. Uskon, että oman uskonnon opetuksella on myös kotouttava rooli maahanmuuttajien keskuudessa. Tätä tukee mm. Kuopion yliopistossa laadittu sosiaalityön kandidaatintutkielma, jonka mukaan omalla uskonnolla on merkittävä turvallisuutta ja identiteettiä rakentava tekijä pakolaisten keskuudessa.
Toiseksi mistä löydämme ne perusarvot, jotka kaikki ihmiset ovat valmiita jakamaan? Etiikka pohjautuu aina arvoihin ja ihmiskäsitykseen. Kuka määrittelee Kankkusen mallissa, mitä arvoja ja ihmiskäsitystä halutaan edistää? Näen tässä jopa indoktrinaation vaaran, ellei tätä kirjoiteta selkeästi auki.
Kolmanneksi uskonnolla on monia muitakin ulottuvuuksia kuin eettinen ulottuvuus. Olisi vahinko, jos nämä ulottuvuudet jäisivät katsomusopetuksessa käsittelemättä.
Mainittakoon myös, että Ranskassa uskonnonvapaus perustuu täysin erilaisiin lähtökohtiin kuin Suomessa. Ranskassa uskonnonvapaus on negatiivista uskonnonvapautta eli kansa pyritään pitämään uskonnosta vapaana mm. koululaitoksessa. Suomessa uskonnonvapaus on positiivista uskonnonvapautta eli turvataan kansalaisten vapaus harjoittaa uskontoa ja saada sen mukaista opetusta - tai olla harjoittamatta ja saamatta. Siksi Ranskan malli katsomusopetukseen ei ole Suomen olosuhteisiin siirrettävissä.
http://www.ita-savo.fi/scripts/edoris/edoris.dll?tem=lsearchart&search_iddoc=9563618
Mikä unohtui sanoa, on se, että uskonnon muiden osa-alueiden laiminlyöminen olisi paitsi sääli, myös katastrofaalista yleissivistyksen kannalta.
YHTEINEN KATSOMUSOPETUS PEDAGOGISESTI ONGELMALLISTA
Savonlinnan sivistystoimenjohtaja Markku Kankkunen ilmoittaa Itä-Savossa 8.10. varovasti kannattavansa kaikille avointa eettistä oppiainetta. Jutusta ei käy ilmi, kannattaako Kankkunen nykyisen oman uskonnon opetuksen korvaamista kokonaan uudella oppiaineella vai olisiko ko. oppiaineen rinnalla myös uskontokunnittain eriytyvää ainesta.
Mikäli oman uskonnon opetus korvattaisiin Kankkusen esittämällä tavalla, on tämä pedagogisesti erittäin ongelmallista. Ensinnäkin katsomusaineiden tutkimuksessa ollaan yleisesti sitä mieltä, että pystyäkseen kohtaamaan toisen ihmisen vakaumuksen tulee ensin olla selvillä omasta vakaumuksestaan. Tätä oman uskonnon opetus palvelee hyvin. Uskon, että oman uskonnon opetuksella on myös kotouttava rooli maahanmuuttajien keskuudessa. Tätä tukee mm. Kuopion yliopistossa laadittu sosiaalityön kandidaatintutkielma, jonka mukaan omalla uskonnolla on merkittävä turvallisuutta ja identiteettiä rakentava tekijä pakolaisten keskuudessa.
Toiseksi mistä löydämme ne perusarvot, jotka kaikki ihmiset ovat valmiita jakamaan? Etiikka pohjautuu aina arvoihin ja ihmiskäsitykseen. Kuka määrittelee Kankkusen mallissa, mitä arvoja ja ihmiskäsitystä halutaan edistää? Näen tässä jopa indoktrinaation vaaran, ellei tätä kirjoiteta selkeästi auki.
Kolmanneksi uskonnolla on monia muitakin ulottuvuuksia kuin eettinen ulottuvuus. Olisi vahinko, jos nämä ulottuvuudet jäisivät katsomusopetuksessa käsittelemättä.
Mainittakoon myös, että Ranskassa uskonnonvapaus perustuu täysin erilaisiin lähtökohtiin kuin Suomessa. Ranskassa uskonnonvapaus on negatiivista uskonnonvapautta eli kansa pyritään pitämään uskonnosta vapaana mm. koululaitoksessa. Suomessa uskonnonvapaus on positiivista uskonnonvapautta eli turvataan kansalaisten vapaus harjoittaa uskontoa ja saada sen mukaista opetusta - tai olla harjoittamatta ja saamatta. Siksi Ranskan malli katsomusopetukseen ei ole Suomen olosuhteisiin siirrettävissä.
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
Myytti kotiseurakunnasta?
Olin tänään kotiseurakuntani tilaisuudessa. Kotiseurakunnalla tarkoitan sitä seurakuntaa, johon Väestörekisterikeskuksesta saamani tiedon mukaan kuulun nyt neljättä vuotta. Kun muutin paikkakunnalle, sain kotiseurakunnastani kutsun tulla mukaan kotiseurakunnan toimintaan.
Mikä sitten on koti? Kun tulen työpäivän jälkeen kotiini, tapahtuu seuraavaa:
-Koen olevani tervetullut. Vaimo tai vähintään kissa - useimmiten molemmat - ovat jo ovella vastassa. Mitä pitempään olen ollut poissa, sitä lämpimämpi on vastaanotto.
-Tämän jälkeen vaihdetaan kuulumiset. Mitä päivän aikana on tapahtunut, ilot ja surut, hauskat sattumukset ja verenpaineennostattajat.
-Sitten käydään ruokailemaan tai kahvittelemaan. Tämän jälkeen on mukavaa ja turvallista olla toista lähellä, puuhata yhdessä jotakin.
-Kun taas pitää lähteä kotoa pois, on mukava toivottaa toiselle tuvallista matkaa ja mukavaa päivää.
-Jos jostain syystä ei tule kotiin silloin kuin pitäisi, kotona ollaan huolissaan, varsinkin jos ei huomaa ilmoittaa asiasta.
******************************
Kun taas menen kotiseurakuntani tilaisuuteen seurakuntakodille, tapahtuu seuraavaa:
-Pahimmassa tapauksessa kukaan ei tervehdi eikä sano sanaakaan. Eivät edes ne, kenen kanssa toimit samassa luottamuselimessä. Ei tietenkään, kun et ole asunut viimeistä seitsemääkymmentä vuotta sääminkiläisenä tai ole täältä kotoisin.
-Kukaan ei istu kuin äärimmäisessä tilanahtaudessa samaan pöytään.
-Kun lähdet pois, ketään ei vaikuta kiinnostavan, vaikka seuraavan kerran tulisit kotiseurakuntaasi viettämään omia hautajaisiasi.
******************************
Toisin sanoen: ainoa asia, mikä tuntuu yhdistävän kotia ja kotiseurakuntaa, on ruokapöytä. Mainittakoon pienenä yksityiskohtana, että yhden kerran elämäni aikana minua on kielletty istumasta samaan ruokapöytään. Tämä tapahtui kristillisen viikonlopputapahtuman yhteydessä. Ironista kyllä, tapahtuma kulki nimellä "Yhteyspäivät".
*****************************
Entisessä kotiseurakunnassani (johon myös kuuluin paikkakunnalla asumisen vuoksi), pidin raamattutuntia, jossa käsittelin yhteyttä. Olin juuri ollut eräässä seurakunnan tilaisuudessa, johon olin tullut, ollut ja lähtenyt ilman, että kukaan olisi sanonut sanaakaan. Kerroin tästä kokemuksesta, jolloin eräs seurakuntalainen totesi: "Ai pitäiskö aina kun uus ihminen tulee paikalle laittaa fanfaarit raikumaan ja järjestää ilotulitus vai mitä?" No, minulle kyllä riittäisi kädenpuristus (paitsi sikainfluenssaepidemian aikana) ja kokemus siitä, että läsnäolollani on oikeasti merkitystä. Tästä emme päässeet tuon raamattuluennon aikana yksimielisyyteen. Tuon seurakuntalaisen mielestä vaadin liikoja.
*******************************
Viime päivien aikana olen taas seurannut keskustelua, jossa messuun kaivataan "yhteisöllisyyttä" ja "yhdessä tekemistä" ja "maallikkovastuunkantoa". Näiden äärellä joudun kysymään: a) mikä itsetarkoitus on sillä, että liturgiaa toteuttamassa huseeraa mahdollisimman paljon väkeä, b) miten yhteisöllisyys tätä kautta lisääntyisi, jos olemme sitten kirkkokahveilla toisillemme kuin ilmaa?
******************************
Kaikkein tärkeintä seurakunnassa on tietysti armonvälineiden kautta yhteys Kristukseen, johon elämä ja autuus ovat kätkettyinä. Mutta miten voisi seurakunnassa toteutua efesolaiskirjeen sana: "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät." Onhan tuo toki Jumalan sanana täysin totta jo nyt, mutta miten sen voisi myös kokea elävänsä seurakunnan keskellä todeksi? Lääkkeitä tähän on, mutta se onkin jo toisen kirjoituksen paikka.
Mikä sitten on koti? Kun tulen työpäivän jälkeen kotiini, tapahtuu seuraavaa:
-Koen olevani tervetullut. Vaimo tai vähintään kissa - useimmiten molemmat - ovat jo ovella vastassa. Mitä pitempään olen ollut poissa, sitä lämpimämpi on vastaanotto.
-Tämän jälkeen vaihdetaan kuulumiset. Mitä päivän aikana on tapahtunut, ilot ja surut, hauskat sattumukset ja verenpaineennostattajat.
-Sitten käydään ruokailemaan tai kahvittelemaan. Tämän jälkeen on mukavaa ja turvallista olla toista lähellä, puuhata yhdessä jotakin.
-Kun taas pitää lähteä kotoa pois, on mukava toivottaa toiselle tuvallista matkaa ja mukavaa päivää.
-Jos jostain syystä ei tule kotiin silloin kuin pitäisi, kotona ollaan huolissaan, varsinkin jos ei huomaa ilmoittaa asiasta.
******************************
Kun taas menen kotiseurakuntani tilaisuuteen seurakuntakodille, tapahtuu seuraavaa:
-Pahimmassa tapauksessa kukaan ei tervehdi eikä sano sanaakaan. Eivät edes ne, kenen kanssa toimit samassa luottamuselimessä. Ei tietenkään, kun et ole asunut viimeistä seitsemääkymmentä vuotta sääminkiläisenä tai ole täältä kotoisin.
-Kukaan ei istu kuin äärimmäisessä tilanahtaudessa samaan pöytään.
-Kun lähdet pois, ketään ei vaikuta kiinnostavan, vaikka seuraavan kerran tulisit kotiseurakuntaasi viettämään omia hautajaisiasi.
******************************
Toisin sanoen: ainoa asia, mikä tuntuu yhdistävän kotia ja kotiseurakuntaa, on ruokapöytä. Mainittakoon pienenä yksityiskohtana, että yhden kerran elämäni aikana minua on kielletty istumasta samaan ruokapöytään. Tämä tapahtui kristillisen viikonlopputapahtuman yhteydessä. Ironista kyllä, tapahtuma kulki nimellä "Yhteyspäivät".
*****************************
Entisessä kotiseurakunnassani (johon myös kuuluin paikkakunnalla asumisen vuoksi), pidin raamattutuntia, jossa käsittelin yhteyttä. Olin juuri ollut eräässä seurakunnan tilaisuudessa, johon olin tullut, ollut ja lähtenyt ilman, että kukaan olisi sanonut sanaakaan. Kerroin tästä kokemuksesta, jolloin eräs seurakuntalainen totesi: "Ai pitäiskö aina kun uus ihminen tulee paikalle laittaa fanfaarit raikumaan ja järjestää ilotulitus vai mitä?" No, minulle kyllä riittäisi kädenpuristus (paitsi sikainfluenssaepidemian aikana) ja kokemus siitä, että läsnäolollani on oikeasti merkitystä. Tästä emme päässeet tuon raamattuluennon aikana yksimielisyyteen. Tuon seurakuntalaisen mielestä vaadin liikoja.
*******************************
Viime päivien aikana olen taas seurannut keskustelua, jossa messuun kaivataan "yhteisöllisyyttä" ja "yhdessä tekemistä" ja "maallikkovastuunkantoa". Näiden äärellä joudun kysymään: a) mikä itsetarkoitus on sillä, että liturgiaa toteuttamassa huseeraa mahdollisimman paljon väkeä, b) miten yhteisöllisyys tätä kautta lisääntyisi, jos olemme sitten kirkkokahveilla toisillemme kuin ilmaa?
******************************
Kaikkein tärkeintä seurakunnassa on tietysti armonvälineiden kautta yhteys Kristukseen, johon elämä ja autuus ovat kätkettyinä. Mutta miten voisi seurakunnassa toteutua efesolaiskirjeen sana: "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät." Onhan tuo toki Jumalan sanana täysin totta jo nyt, mutta miten sen voisi myös kokea elävänsä seurakunnan keskellä todeksi? Lääkkeitä tähän on, mutta se onkin jo toisen kirjoituksen paikka.
maanantai 7. syyskuuta 2009
Lähimmäinen
Pidin eilen oheisen saarnan. Pyhän aiheena oli paljonpuhuva "lähimmäinen". Oheinen Ruutin kirjan katkelma on mielestäni hyvin puhuteleva kertomus rohkeudesta ja kiintymyksestä - mutta sisältää myös syvällisen iankaikkisuusnäkökulman.
Ruut 1: 8-11, 14-18
Noomi sanoi miniöilleen: »Palatkaa kumpikin äitinne luo. Olkoon Herra teille hyvä, niin kuin te olette olleet hyviä vainajiamme ja minua kohtaan. Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla.» Hän suuteli heitä, mutta he puhkesivat itkuun ja sanoivat: »Ei, me tahdomme, että sinä viet meidät kansasi luo.» Silloin Noomi sanoi: »Menkää takaisin, tyttäreni! Mitä syytä teillä on tulla minun mukaani? Enhän minä enää voi synnyttää poikia teille miehiksi.»
Miniät itkivät nyt vielä katkerammin. Viimein Orpa suuteli anoppiaan hyvästiksi, mutta Ruut ei suostunut eroamaan Noomista. Silloin Noomi sanoi: »Katso nyt, kälysi lähti takaisin kansansa ja jumalansa luo. Lähde sinäkin kälysi mukana.» Mutta Ruut sanoi: »Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!» Kun Noomi käsitti, että Ruut oli lujasti päättänyt seurata häntä, hän ei puhunut siitä sen enempää.
Ruutin kirja on kaunis kertomus lähimmäisenrakkaudesta. Tämäkin katkelma jo itsessään on puhutteleva osio kiintymyksestä, sitoutumisesta ja rohkeudesta.
Ruut ja Orpa olivat valmiit sitoutumaan anoppiinsa Noomiin, vaikka tästä oli miehensä ja poikiensa kuoltua tullut köyhääkin köyhempi. He olivat valmiita lähtemään pois omasta kotimaastaan, vanhempiensa luota, vieraaseen maahan, jossa he olisivat vihattuja. Tämä johtui siitä, että Ruut ja Orpa olivat moabilaisia. Moabilaiset olivat kieltäneet Israelin kansaa kulkemasta maansa läpi, kun nämä olivat palaamassa Egyptistä.
Sen jälkeen Moabin kuningas lähetti vielä profeettansa kiroamaan Israelin (4.Moos.22). Niinpä Mooseksen laissa lukee:
Ketään ammonilaisista tai moabilaisista ei saa lukea Herran kansaan kuuluvaksi. Kukaan heidän jälkeläisistäänkään, edes kymmenennestä sukupolvesta, ei pääse Herran kansan joukkoon(5 Moos.23:4-7).
Israelilaisten kotimatkan viimeisessä vaiheessa tapahtui vielä toinenkin selkkaus: Moabin tyttäret viettelivät valitun kansan miespuolisia jäseniä seksuaalisiin synteihin ja epäjumalanpalvelukseen. Nämähän kulkivat Baalin palvonnassa käsi kädessä. Ei siis ihme, että Noomi sittenkin epäröi ottaa miniöitään mukaan kotimaahansa. Heidän kohtalonsa olisi ollut todennäköisesti aika karu. Kukaan israelilainen mies ei olisi ottanut heitä vaimoikseen, joten hekin olisivat olleet tuomittuja elinikäiseen köyhyyteen. Millä nämä naiset olisivat sitten saaneet jokapäiväisen elantonsa? Todennäköisesti prostituutio olisi ollut ainoa vaihtoehto.
Israelin kansan elämässä oli perusteltua, että moabilaiset oli näin torjuttu. He olivat vieneet Israelin kansaa epäjumalanpalvelukseen ja sitä kautta syntiin, pois Jumalan luota. Kaikki, mikä vie ihmisen pois Jumalan yhteydestä, on syntiä. Olipa se sitten miten kauniilta tuntuva asia tahansa. Tai jos joku lähimmäinen viettelee syntiin, eroon Jumalasta, ei tätä voi hyväksyä. Lausuuhan Jeesus kovia sanoja niille, joiden kautta viettelykset tulevat. On kuitenkin synti suhtautua kovalla tavalla muukalaisiin vain sillä perusteella, että nämä ovat muukalaisia. Katkeruus, viha ja halveksunta muukalaisia kohtaan eivät ole oikeutettuja. Sillä samalla, kun Jumala oli antanut määräyksensä moabilaisiin liittyen (tarkkaan luettuna määräajaksi), hän oli määrännyt, että osa viljasta tulee jättää muukalaisia varten.
Siksi on pidettävä huolestuttavana sitä kehitystä, joka Suomessakin on nostanut päätään. Muukalaisia, jotka tulevat usein hyvinkin karuista olosuhteista kantaen sotien, väkivallantekojen, kidutuksen, kodittomuuden, menetysten ja jatkuvan pelon traumaa sielussaan, pidetään vihollisina. Miksi näin on? Voidaan puhua tietämättömyydestä, ennakkoluuloista ja suvaitsemattomuudesta. Valistuksen aatteen mukaan nämä asiat voidaan korjata tietoa jakamalla. Kun ihmiset oppivat tuntemaan toisiaan ja saavat tietoa oudolta vaikuttavasta kulttuurista, ihmiset alkavat rakastaa toisiaan. Osittain tämä voikin pitää paikkansa. Lopulta on kuitenkin niin, että asenne muukalaisia kohtaan kumpuaa ihmisen vanhasta uskontunnustuksesta, talletettuna Jesajan kirjaan: Sinun viisautesi ja taitosi harhauttivat sinut, niin että sanoit: "Vain minä, kukaan ei ole vertaiseni!" Tästä nousee ihmisen itsekkyys, omaan napaan tuijottaminen. Sen muuttamiseen tarvitaankin sitten Pyhän Hengen valaisua. Tarvitaan sitä, että Jumala itse ottaa rinnasta kivisydämen pois ja antaa elävän sydämen tilalle.
Mutta takaisin Ruutiin ja hänen perheeseensä. Noomi sanoi Ruutille ja Orpalle: ” Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla.” Tuohon aikaan nainen olikin riippuvainen miehestään. Turva ja onni löytyivät aviomiehen luota. Se oli Jumalan suurta armoa, että nainen sai hyvän aviomiehen. Mutta mitä sanookaan Ruut: ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Toisin sanoen: Ruut lupasi seurata anoppiaan mihin tahansa tämä menisi. Hän tahtoi myös jakaa Noomin uskon, turvata samaan Jumalaan. Siksi myöhemmin Ruutin kirjassa sanotaankin: ”Herra palkitkoon sinulle tekosi, niin että saat täyden hyvityksen häneltä, Israelin Jumalalta, jonka siipien alta tulit etsimään suojaa."
Näin tämä kertomus saa paitsi ajallisen, myös iankaikkisen näkökulman. Ruut tahtoi turvata elävään, Israelin kansan Jumalaan. Mutta mietipä saarnan alkuosan valossa näitä Ruutin sanomia sanoja: Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Eivätkö ne olekin julkeat sanat! Miten Ruut uskaltaa sanoa nämä sanat? Millä perusteella hän sanoo Noomin Jumalaa omaksi Jumalakseen ja Noomin kansaa –Israelin kansaa – omaksi kansakseen? Olihan Mooseksen laissa selkeästi sanottu, ettei kukaan moabilainen pääse Herran kansan osaksi?
Vastaukseksi tulee lunastusarmo. Ruut menee perille päästyään keräämään tähkäpäitä pellolta. Siellä hän tapaa Boaksen, joka on Noomin sukulainen. Tämä Boas sallii Ruutin kerätä pellolta tähkäpäitä niin paljon kuin tarpeen oli – ei vain niin, että Ruut ja Noomi olisivat nipin napin tulleet toimeen, vaan reilulla kädellä. Boas myös antoi Ruutin kulkea palvelijoidensa mukana sadonkorjuun ajan – tämä siitäkin huolimatta, että Ruut ei olisi kelvannut Boaksen palvelusväen joukkoon.
Eikä tässä vielä kaikki. Koska Boas oli Noomin sukulainen, hänellä oli mahdollisuus toimia sukulunastajan asemassa. Sukulunastaja oli mies, joka saattoi lunastaa köyhyyden vuoksi myydyn omaisuuden takaisin suvun haltuun. Jos sukulainen mieli lunastaa itselleen pellon, velvollisuuksiin kuului myös tarvittaessa ottaa puolisokseen mahdollisesti jälkeenjäänyt leski. Kuulostaa oudolta, mutta tämä oli Mooseksen lain säätämä vastine meidän kansaneläkkeellemme. Tämä järjestelmä vähensi huomattavasti niitä, jotka joutuivat valitsemaan nälkäkuoleman tai katunaisen osan välillä.
Boas ei välitä siitä häpeästä, mitä moabilaisen naisen vaimoksi ottaminen mahdollisesti toisi mukanaan. Hän lunastaa Noomin suvulle kuuluneen pellon itselleen ja ottaa Ruutin puolisokseen. Kuinka syvällinen kuva tämä onkaan siitä lähimmäisyydestä, jota Kristus osoittaa meitä kohtaan. Hän ei häpeä meidän syntejämme, koska hän on itse ottanut ne kantaakseen. Hän ei häpeä köyhyyttämme, koska hän itse on tullut köyhäksi tehdäkseen meistä rikkaita perillisiä. Hän ei häpeä syntyperäämme – olihan hän itse asemassa, että hänen oma kansansa ei ottanut häntä vastaan. Kristus ei häpeä kutsua sisarikseen ja veljikseen niitä, jotka tulevat hänen luoksensa ja pyytävät, että saisivat olla hänen omiaan. Hän ei häpeä, vaan lunastaa itselleen. Ei kauppaehtoja, vaan pelkkää armoa. Sen armon kautta me saamme takaisin, minkä syntiinlankeemuksen vuoksi olemme menettäneet.
Ruut etsi siipien suojaa Israelin Jumalan luota. Hän ei joutunut pettymään. Emmekä mekään joudu. Kun näin on, emmekö jakaisi Jumalan rikkautta toisillekin? Emmekö osoittaisi muukalaisille laupeutta – sillä Jumalan silmissä mekin olemme olleet muukalaisia, ennen kuin olemme armosta tulleet hänen perheenjäsenikseen?
Ruut 1: 8-11, 14-18
Noomi sanoi miniöilleen: »Palatkaa kumpikin äitinne luo. Olkoon Herra teille hyvä, niin kuin te olette olleet hyviä vainajiamme ja minua kohtaan. Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla.» Hän suuteli heitä, mutta he puhkesivat itkuun ja sanoivat: »Ei, me tahdomme, että sinä viet meidät kansasi luo.» Silloin Noomi sanoi: »Menkää takaisin, tyttäreni! Mitä syytä teillä on tulla minun mukaani? Enhän minä enää voi synnyttää poikia teille miehiksi.»
Miniät itkivät nyt vielä katkerammin. Viimein Orpa suuteli anoppiaan hyvästiksi, mutta Ruut ei suostunut eroamaan Noomista. Silloin Noomi sanoi: »Katso nyt, kälysi lähti takaisin kansansa ja jumalansa luo. Lähde sinäkin kälysi mukana.» Mutta Ruut sanoi: »Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!» Kun Noomi käsitti, että Ruut oli lujasti päättänyt seurata häntä, hän ei puhunut siitä sen enempää.
Ruutin kirja on kaunis kertomus lähimmäisenrakkaudesta. Tämäkin katkelma jo itsessään on puhutteleva osio kiintymyksestä, sitoutumisesta ja rohkeudesta.
Ruut ja Orpa olivat valmiit sitoutumaan anoppiinsa Noomiin, vaikka tästä oli miehensä ja poikiensa kuoltua tullut köyhääkin köyhempi. He olivat valmiita lähtemään pois omasta kotimaastaan, vanhempiensa luota, vieraaseen maahan, jossa he olisivat vihattuja. Tämä johtui siitä, että Ruut ja Orpa olivat moabilaisia. Moabilaiset olivat kieltäneet Israelin kansaa kulkemasta maansa läpi, kun nämä olivat palaamassa Egyptistä.
Sen jälkeen Moabin kuningas lähetti vielä profeettansa kiroamaan Israelin (4.Moos.22). Niinpä Mooseksen laissa lukee:
Ketään ammonilaisista tai moabilaisista ei saa lukea Herran kansaan kuuluvaksi. Kukaan heidän jälkeläisistäänkään, edes kymmenennestä sukupolvesta, ei pääse Herran kansan joukkoon(5 Moos.23:4-7).
Israelilaisten kotimatkan viimeisessä vaiheessa tapahtui vielä toinenkin selkkaus: Moabin tyttäret viettelivät valitun kansan miespuolisia jäseniä seksuaalisiin synteihin ja epäjumalanpalvelukseen. Nämähän kulkivat Baalin palvonnassa käsi kädessä. Ei siis ihme, että Noomi sittenkin epäröi ottaa miniöitään mukaan kotimaahansa. Heidän kohtalonsa olisi ollut todennäköisesti aika karu. Kukaan israelilainen mies ei olisi ottanut heitä vaimoikseen, joten hekin olisivat olleet tuomittuja elinikäiseen köyhyyteen. Millä nämä naiset olisivat sitten saaneet jokapäiväisen elantonsa? Todennäköisesti prostituutio olisi ollut ainoa vaihtoehto.
Israelin kansan elämässä oli perusteltua, että moabilaiset oli näin torjuttu. He olivat vieneet Israelin kansaa epäjumalanpalvelukseen ja sitä kautta syntiin, pois Jumalan luota. Kaikki, mikä vie ihmisen pois Jumalan yhteydestä, on syntiä. Olipa se sitten miten kauniilta tuntuva asia tahansa. Tai jos joku lähimmäinen viettelee syntiin, eroon Jumalasta, ei tätä voi hyväksyä. Lausuuhan Jeesus kovia sanoja niille, joiden kautta viettelykset tulevat. On kuitenkin synti suhtautua kovalla tavalla muukalaisiin vain sillä perusteella, että nämä ovat muukalaisia. Katkeruus, viha ja halveksunta muukalaisia kohtaan eivät ole oikeutettuja. Sillä samalla, kun Jumala oli antanut määräyksensä moabilaisiin liittyen (tarkkaan luettuna määräajaksi), hän oli määrännyt, että osa viljasta tulee jättää muukalaisia varten.
Siksi on pidettävä huolestuttavana sitä kehitystä, joka Suomessakin on nostanut päätään. Muukalaisia, jotka tulevat usein hyvinkin karuista olosuhteista kantaen sotien, väkivallantekojen, kidutuksen, kodittomuuden, menetysten ja jatkuvan pelon traumaa sielussaan, pidetään vihollisina. Miksi näin on? Voidaan puhua tietämättömyydestä, ennakkoluuloista ja suvaitsemattomuudesta. Valistuksen aatteen mukaan nämä asiat voidaan korjata tietoa jakamalla. Kun ihmiset oppivat tuntemaan toisiaan ja saavat tietoa oudolta vaikuttavasta kulttuurista, ihmiset alkavat rakastaa toisiaan. Osittain tämä voikin pitää paikkansa. Lopulta on kuitenkin niin, että asenne muukalaisia kohtaan kumpuaa ihmisen vanhasta uskontunnustuksesta, talletettuna Jesajan kirjaan: Sinun viisautesi ja taitosi harhauttivat sinut, niin että sanoit: "Vain minä, kukaan ei ole vertaiseni!" Tästä nousee ihmisen itsekkyys, omaan napaan tuijottaminen. Sen muuttamiseen tarvitaankin sitten Pyhän Hengen valaisua. Tarvitaan sitä, että Jumala itse ottaa rinnasta kivisydämen pois ja antaa elävän sydämen tilalle.
Mutta takaisin Ruutiin ja hänen perheeseensä. Noomi sanoi Ruutille ja Orpalle: ” Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla.” Tuohon aikaan nainen olikin riippuvainen miehestään. Turva ja onni löytyivät aviomiehen luota. Se oli Jumalan suurta armoa, että nainen sai hyvän aviomiehen. Mutta mitä sanookaan Ruut: ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Toisin sanoen: Ruut lupasi seurata anoppiaan mihin tahansa tämä menisi. Hän tahtoi myös jakaa Noomin uskon, turvata samaan Jumalaan. Siksi myöhemmin Ruutin kirjassa sanotaankin: ”Herra palkitkoon sinulle tekosi, niin että saat täyden hyvityksen häneltä, Israelin Jumalalta, jonka siipien alta tulit etsimään suojaa."
Näin tämä kertomus saa paitsi ajallisen, myös iankaikkisen näkökulman. Ruut tahtoi turvata elävään, Israelin kansan Jumalaan. Mutta mietipä saarnan alkuosan valossa näitä Ruutin sanomia sanoja: Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Eivätkö ne olekin julkeat sanat! Miten Ruut uskaltaa sanoa nämä sanat? Millä perusteella hän sanoo Noomin Jumalaa omaksi Jumalakseen ja Noomin kansaa –Israelin kansaa – omaksi kansakseen? Olihan Mooseksen laissa selkeästi sanottu, ettei kukaan moabilainen pääse Herran kansan osaksi?
Vastaukseksi tulee lunastusarmo. Ruut menee perille päästyään keräämään tähkäpäitä pellolta. Siellä hän tapaa Boaksen, joka on Noomin sukulainen. Tämä Boas sallii Ruutin kerätä pellolta tähkäpäitä niin paljon kuin tarpeen oli – ei vain niin, että Ruut ja Noomi olisivat nipin napin tulleet toimeen, vaan reilulla kädellä. Boas myös antoi Ruutin kulkea palvelijoidensa mukana sadonkorjuun ajan – tämä siitäkin huolimatta, että Ruut ei olisi kelvannut Boaksen palvelusväen joukkoon.
Eikä tässä vielä kaikki. Koska Boas oli Noomin sukulainen, hänellä oli mahdollisuus toimia sukulunastajan asemassa. Sukulunastaja oli mies, joka saattoi lunastaa köyhyyden vuoksi myydyn omaisuuden takaisin suvun haltuun. Jos sukulainen mieli lunastaa itselleen pellon, velvollisuuksiin kuului myös tarvittaessa ottaa puolisokseen mahdollisesti jälkeenjäänyt leski. Kuulostaa oudolta, mutta tämä oli Mooseksen lain säätämä vastine meidän kansaneläkkeellemme. Tämä järjestelmä vähensi huomattavasti niitä, jotka joutuivat valitsemaan nälkäkuoleman tai katunaisen osan välillä.
Boas ei välitä siitä häpeästä, mitä moabilaisen naisen vaimoksi ottaminen mahdollisesti toisi mukanaan. Hän lunastaa Noomin suvulle kuuluneen pellon itselleen ja ottaa Ruutin puolisokseen. Kuinka syvällinen kuva tämä onkaan siitä lähimmäisyydestä, jota Kristus osoittaa meitä kohtaan. Hän ei häpeä meidän syntejämme, koska hän on itse ottanut ne kantaakseen. Hän ei häpeä köyhyyttämme, koska hän itse on tullut köyhäksi tehdäkseen meistä rikkaita perillisiä. Hän ei häpeä syntyperäämme – olihan hän itse asemassa, että hänen oma kansansa ei ottanut häntä vastaan. Kristus ei häpeä kutsua sisarikseen ja veljikseen niitä, jotka tulevat hänen luoksensa ja pyytävät, että saisivat olla hänen omiaan. Hän ei häpeä, vaan lunastaa itselleen. Ei kauppaehtoja, vaan pelkkää armoa. Sen armon kautta me saamme takaisin, minkä syntiinlankeemuksen vuoksi olemme menettäneet.
Ruut etsi siipien suojaa Israelin Jumalan luota. Hän ei joutunut pettymään. Emmekä mekään joudu. Kun näin on, emmekö jakaisi Jumalan rikkautta toisillekin? Emmekö osoittaisi muukalaisille laupeutta – sillä Jumalan silmissä mekin olemme olleet muukalaisia, ennen kuin olemme armosta tulleet hänen perheenjäsenikseen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)