Matt. 8: 5–13
Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: "Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa." Jeesus sanoi: "Minä tulen ja parannan hänet." Mutta sadanpäällikkö vastasi: "Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: 'Mene', niin hän menee, tai toiselle: 'Tule', niin hän tulee, tai palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee."
Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita." Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: "Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot." Sillä hetkellä palvelija parani.
Tässä saarnassa on käytetty ajatuksia, jotka ovat syntyneet yhteistyössä rippikoululaisten kanssa. Pyrin myös erityisesti selventämään kohtia, jotka rippikoululaiset ovat kokeneet vaikeiksi ymmärtää.
Kenen luokse menemme hädän hetkellä? Keneen silloin turvaamme? Avunlähteitä on useita. Monet meistä turvaavat läheisiin ihmisiin. Siis sellaisiin ihmisiin, joihin voi luottaa. Valtaosalle omat vanhemmat ovat tällaisia. Monet saavat apua myös auttamista työkseen tekeviltä. Tällainen apu onkin Jumalan salattua työtä maailmassa. Jumala voi antaa apunsa niin ensiavun lääkärin, naapurin tädin kuin tiepalvelumiehenkin kautta. Mutta meidän on syytä muistaa, keneltä elämässämme saamme avun. ”Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä”, on laulettu jo vuosisatoja ennen Jeesuksen maanpäällistä toimintaa. Hänessä Jumalan apu ihmiskuntaa kohtaan on tullut niin lähelle kuin se vain voi tulla.
Kun kysyin saarnan valmisteluun osallistuneelta rippikouluryhmältä, kenen sanoihin on helppoa luottaa, kaksi sanaa nousi ylitse muiden: luotettava ja tuttu. Luotettava ja tuttu! Mahtoiko tämä olla myös evankeliumissa esiintyvän sadanpäällikön mielessä, kun hän tuli Jeesuksen luokse. Hän oli todennäköisesti kuullut, että Jeesus pystyi parantamaan ihmisiä, joilla ei muuten ollut toivoa. Kapernaum oli jonkin aikaa Jeesuksen kotikaupunki, jossa hän opetti ihmisille Jumalan valtakunnasta ja teki tunnustekoja. Kapernaum oli Jeesuksen aikana asukasluvultaan vain hieman suurempi kuin entinen Haukivuoren kunta oli. Eli todennäköisesti tuo roomalainen upseeri ajatteli Jeesuksesta, että tähän mieheen voi luottaa. Tämä mies on tuttu. Häntä uskaltaa lähestyä.
Kun ajattelen rippikoulun tavoitetta, eikö se ole juuri siinä, että Jeesuksesta voisi meillekin tulla luotettava ja tuttu. Kun kohtaamme vieraan ihmisen, olemme useimmiten varuillamme. Emme uskalla avata sydämen sopukoita emmekä olla oma itsemme. Huonot puolet pyrimme peittämään kokonaan, koska emme tahdo vieraiden ihmisten tietävän, mitä paheita kannamme mukanamme. Se, mikä meissä on herkkää ja haavoittuvaista, on vieraan ihmisen läsnä ollessa visusti pakattu niin tiukkaan pakettiin, ettei sieltä vahingossakaan raotu mitään.
Miten on, kun kohtaamme Jeesuksen? Kohtaamme hänet täällä jumalanpalveluksessa. Onko hän meille luotettava ja tuttu? Vai onko hän meille vieras ja outo? Vaikka Jeesus olisikin meille vieras ja tuntematon, me emme ole kuitenkaan Jeesukselle tuntemattomia. Raamatun mukaan Jumala on luonut ihmisen sisintä myöten. Häneltä ei pieninkään luumme ole salassa. Eikä ole sellaista paikkaa, minne voisimme mennä Jumalan katseen ulottumattomiin.
Mutta miten me voisimme oppia tuntemaan Jeesuksen? Miten hänestä tulisi meille luotettava ja tuttu? Siten, että olemme mahdollisimman paljon hänen lähellään. Meidän on opittava tuntemaan, millainen Jeesus on ihan oikeasti. Jos tietomme jostakin ihmisestä perustuu vaikka iltapäivälehtien lööppeihin, voimmeko oikeasti sanoa, että tunnemme hänet? Tai jos käsityksemme jostakin ihmisestä perustuvat siihen, mitä olemme hänestä kavereilta kuulleet, voimmeko sanoa tuntevamme hänet? Emmekö ole silloin aika pinnallisten mielikuvien varassa Vastaavasti jos tietomme Jeesuksesta ja Jumalasta pohjautuvat omiin ennakkoluuloihin tai huhupuheisiin, olemme hakoteillä.
Siksi tarvitsemme paikkoja, joissa Jeesus on läsnä ja jossa voimme kohdata ja oppia tuntemaan häntä. Näin hänestä tulee meille luotettava ja tuttu. Me tarvitsemme Raamattua, jonka kautta opimme tuntemaan, mitä Jeesus on tehnyt, mitä hän on opettanut ja puhunut. Mutta me tarvitsemme myös ehtoollista. Kun eilen puhuimme siitä, kenen sanoihin on helppo luottaa, luki eräässä paperissa: rikkaiden. Tarkemmin ajateltuna tätä voidaan soveltaa Jeesukseen. Hän on nimittäin niin rikas, että hänellä on varaa joka sunnuntai antaa meille kaikki rikkaudet, mitä hänellä on. Hän laittaa joka sunnuntai parasta pöytään. Järjellä ajateltuna tämä ei avaudu, sillä tarjoamiset vaikuttavat halvoilta: pala leipää ja tilkka viiniä. Mutta näissä leivässä ja viinissä on kaikki, mitä tarvitsemme: syntien anteeksisaaminen, lääke pahaa omaatuntoa vastaan, iankaikkinen elämä, vapautus tuomiosta ja kadotuksesta. Mitä tämä on Jeesukselle maksanut? Vastaus on: kaiken. Hänen kunniansa, hänen elämänsä, hänen henkensä. Jeesus kärsi ja kuoli ristillä, jotta ei olisi mitään, mikä voisi erottaa meidät Jumalasta ja hänen rakkaudestaan. Eikö tällaiseen kaveriin voi luottaa ja eikö hänen kanssaan tee mieli tulla tutuksi?
Sadanpäällikkö luotti Jeesuksen sanoihin. Hän uskoi, että se, mitä Jeesus sanoo, pitää paikkansa. Ja näin tapahtui. Monet ihmiset sanoisivat uskovansa Jumalaan, jos Jumala tulisi heidän luokseen, näyttäisi itsensä. Mutta sadanpäällikkö oli aivan oikein ymmärtänyt, ettei tämä ole tarpeen. Jeesus oli valmis tulemaan sadanpäällikön kotiin. Näin Jumala itse olisi tullut sadanpäällikön kotiin ja näyttänyt itsensä, sillä juuri Jeesuksessahan me kohtaamme Jumalan. Mutta sadanpäällikkö sanoi: ”sano vain sana ja palvelijani paranee”. Jeesus hämmästeli tätä ja piti tätä oikeana uskona. Sitä se olikin. Kun me tahdomme oppia tuntemaan ja luottamaan Jeesuksen, ei meillä ole mitään muuta keinoa kuin luottaa Jeesuksen sanoihin. Se, mitä Jeesus Raamatussa lupaa, pitää paikkansa. Kun Jeesus sanoo, että jokainen, joka uskoo häneen, saa syntinsä anteeksi ja pääsee taivaaseen, se pitää paikkansa. Kun Jeesus sanoo, ettei hän aja luotaan ketään pois, se pitää paikkansa. Kun Jeesus sanoo olevansa ainoa tie Jumalan luo, se pitää paikkansa.
Mutta mitä tarkoittaa, että ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen? Entä se, että idästä ja lännestä tulee monia, jotka saavat käydä Jumalan valtakunnassa aterialle? Jeesuksen aikalaiset torjuivat Jeesuksen. Heille Jeesus ei ollut luotettava ja tuttu, vaan vieras ja outo. He eivät uskoneet Jeesuksen sanoja, vaan olivat valmiit naulitsemaan hänet ristille. Kuitenkin juuuri heillä oli aitiopaikka luottaa ja tutustua Jeesukseen. Sitä he eivät tehneet. Entä me? Kun Jeesus tulee luoksemme, lähetämmekö hänet tarpeettomana pois? Vai avaammeko sydämemme ja sanomme: Tässä olen. Tahdon uskoa elämäni sinun käsiisi. Ole sinä auttajani hädän hetkellä. Anna sinä anteeksi pahat tekoni. Vie minut perille taivaaseen.
lauantai 23. tammikuuta 2010
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
Lapsen evankeliumi
Kirjoitus julkaistu Pyhäkön lamppu -lehdessä joulukuussa 2009
Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. (Luuk 2:6-7)
Nämä halvoilta vaikuttavat jakeet on helppo sivuuttaa jouluevankeliumissa. Tai sitten on helppoa alkaa voivottelemaan, kuinka majatalossa ei ollut tilaa Jeesukselle ja Marialle sekä Joosefille. On toki syytä tänäkin jouluna kysyä, onko Jeesuksella tilaa elämässäni ja sydämessäni vai kehotanko häntä menemään naapuriin. Emmekä tietenkään saa unohtaa niitä tuhansia ja taas tuhansia lapsia, joille ei ole tilaa kotona – viemäriputkistoissa sen sijaan on.
Mutta kuitenkin: joulun sanoma ei sittenkään avaudu tätä kautta. Olemme tekemisissä sellaisen asian kanssa, joka avautui itselleni eräänä marraskuisena maanantaina aivan erityisellä tavalla. Esikoisemme syntyi maailmaan. Tuolloin sen ymmärsin: lapsi on lahja!
Noin viiden minuutin ikäisenä synnytyssalin lämpölampun alla esikoispoikamme tarttui sormeeni ja katsoi sinisillä silmillään suoraan silmiini. Siitä muutaman minuutin kuluttua tuo Jumalan luoma ihme nukahti syliini. Ja ajattele: maailmankaikkeuden Herra on jouluyönä ollut aivan samanlainen vanhemmistaan riippuvainen pieni käärö. Kaikkien tarpeidemme täyttäjä on ollut täysin riippuvainen vanhempiensa antamasta ravinnosta. Turvamme ja auttajamme hädän hetkellä on tarvinnut vanhempiensa turvaa, lämpöä ja apua. Hän, jonka puoleen ihminen kääntyy suojaa hakeakseen, on etsinyt suojaa vanhempiensa kasvoilta. Yömme vartija on itse nukahtanut vanhempiensa syliin. Voiko Jumala enää syvemmin sitoutua ihmiskuntaan?
Eräs tunnetuimpia kompakysymyksiä, jolla Jumalan kaikkivaltiutta koetellaan, on seuraavanlainen: ”Jos Jumala on kaikkivaltias, voiko hän luoda niin ison kiven, ettei jaksa nostaa sitä?” Vastaat miten tahansa, niin Jumala joutuu luopumaan kaikkivaltiudestaan. Mutta tämäkin ongelma saa ratkaisunsa jouluyönä. Jumala voi tulla niin heikoksi, että hän ei jaksa kantaa edes ristin poikkipuuta. Jouluyönä kaikkivaltias Jumala teki itsestään niin heikon, että hän ei jaksanut pitää edes päätään pystyssä, vaan tarvitsi äidin tai isän kättä avukseen. Kaikkivaltias Jumala kätkeytyy heikkouteen – ja on samalla kaikkivaltias. Kaikkivaltias Jumala oli maailmassa niin havaittavalla tavalla, että hänet saattoi ottaa syliin. Sama Jumala kuitenkin herätti Jeesuksen kuolleista pääsiäispäivänä.
Lapsi on lahja. Jumala tulee Jeesus-lapsessa ihmiseksi ja lahjoittaa hänessä kaiken, mitä tarvitsemme tässä elämässä ja tulevassa. Mutta kuka tämän lahjan saa omakseen? Jeesuksen mukaan taivaan valtakunta kuuluu lasten kaltaisille. Tätä on yritetty hurskaasti selittää siten, että lapset ovat nöyriä ja vähään tyytyväisiä ja ottavat kaiken kyselemättä vastaan. Reilun kahden viikon kokemuksella sanon, että tämä on pötypuhetta. Vastasyntynyt on vaativa olento. Hän vaatii kaiken huomion itsekkäästi itselleen. Jos hänellä on jokin tarve, hän ilmaisee sen kovaäänisesti, oli vuorokaudenaika mikä tahansa. Aina vanhemmat eivät edes ymmärrä, mikä on vialla. Silloin isä ja äiti ovat ymmällään lapsensa kanssa. Ja innolla jo odotan poikamme kyselykautta. Silloin viimeistään kaikki asiat tulevat kyseenalaistetuiksi.
Mutta juuri tässä on evankeliumi. Lapsen ei tarvitse muuttua nöyräksi ja vähään tyytyväiseksi - eli aikuiseksi – jotta voisi uskoa Jeesukseen Vapahtajana. Eikä tarvitse sinunkaan. Itsekkäänä, vaativana ja kovaäänisenä saat ottaa Jeesuksessa vastaan syntiesi anteeksiantamuksen. Kyselevänä, kyseenalaistavana ja tyytymättömänä saat valmiin, ihanan lahjan.
Miksi sitten Jeesus asetti tällaisen mahdottoman olennon taivaan valtakunnan esikuvaksi? Ensinnäkin siksi, että taivas on avattu mahdottomia varten. Jos taivaan valtakunta kuuluu niin mahdottomalle olennolle kuin lapselle, et sinäkään jää sen ulkopuolelle. Toiseksi: mikä onkaan into, jolla nälkäinen pieni lapsi käy imemään äitinsä rintaa. Olisipa meillä edes pieni määrä tuosta innosta käydä nauttimaan syntien anteeksiantamuksen ja autuuden lahjoja. Suotta ei apostoli Pietari kirjoita: ”Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen. Olettehan te maistaneet Herran hyvyyttä.” Kolmanneksi: se, mikä maailmassa on heikkoa ja vähäpätöistä, on Jumalalle arvokasta ja voimallista. Haavoittuvassa Jeesus-lapsessa oli läsnä koko Jumala täyteys. Kukapa olisi arvannut, että tästä Marian esikoispojasta sanotaan myöhemmin näin: ”Kun Jumala jälleen tuo Esikoisensa maailmaan, hän sanoo: - Kaikki Jumalan enkelit kumartakoot häntä.”
Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. (Luuk 2:6-7)
Nämä halvoilta vaikuttavat jakeet on helppo sivuuttaa jouluevankeliumissa. Tai sitten on helppoa alkaa voivottelemaan, kuinka majatalossa ei ollut tilaa Jeesukselle ja Marialle sekä Joosefille. On toki syytä tänäkin jouluna kysyä, onko Jeesuksella tilaa elämässäni ja sydämessäni vai kehotanko häntä menemään naapuriin. Emmekä tietenkään saa unohtaa niitä tuhansia ja taas tuhansia lapsia, joille ei ole tilaa kotona – viemäriputkistoissa sen sijaan on.
Mutta kuitenkin: joulun sanoma ei sittenkään avaudu tätä kautta. Olemme tekemisissä sellaisen asian kanssa, joka avautui itselleni eräänä marraskuisena maanantaina aivan erityisellä tavalla. Esikoisemme syntyi maailmaan. Tuolloin sen ymmärsin: lapsi on lahja!
Noin viiden minuutin ikäisenä synnytyssalin lämpölampun alla esikoispoikamme tarttui sormeeni ja katsoi sinisillä silmillään suoraan silmiini. Siitä muutaman minuutin kuluttua tuo Jumalan luoma ihme nukahti syliini. Ja ajattele: maailmankaikkeuden Herra on jouluyönä ollut aivan samanlainen vanhemmistaan riippuvainen pieni käärö. Kaikkien tarpeidemme täyttäjä on ollut täysin riippuvainen vanhempiensa antamasta ravinnosta. Turvamme ja auttajamme hädän hetkellä on tarvinnut vanhempiensa turvaa, lämpöä ja apua. Hän, jonka puoleen ihminen kääntyy suojaa hakeakseen, on etsinyt suojaa vanhempiensa kasvoilta. Yömme vartija on itse nukahtanut vanhempiensa syliin. Voiko Jumala enää syvemmin sitoutua ihmiskuntaan?
Eräs tunnetuimpia kompakysymyksiä, jolla Jumalan kaikkivaltiutta koetellaan, on seuraavanlainen: ”Jos Jumala on kaikkivaltias, voiko hän luoda niin ison kiven, ettei jaksa nostaa sitä?” Vastaat miten tahansa, niin Jumala joutuu luopumaan kaikkivaltiudestaan. Mutta tämäkin ongelma saa ratkaisunsa jouluyönä. Jumala voi tulla niin heikoksi, että hän ei jaksa kantaa edes ristin poikkipuuta. Jouluyönä kaikkivaltias Jumala teki itsestään niin heikon, että hän ei jaksanut pitää edes päätään pystyssä, vaan tarvitsi äidin tai isän kättä avukseen. Kaikkivaltias Jumala kätkeytyy heikkouteen – ja on samalla kaikkivaltias. Kaikkivaltias Jumala oli maailmassa niin havaittavalla tavalla, että hänet saattoi ottaa syliin. Sama Jumala kuitenkin herätti Jeesuksen kuolleista pääsiäispäivänä.
Lapsi on lahja. Jumala tulee Jeesus-lapsessa ihmiseksi ja lahjoittaa hänessä kaiken, mitä tarvitsemme tässä elämässä ja tulevassa. Mutta kuka tämän lahjan saa omakseen? Jeesuksen mukaan taivaan valtakunta kuuluu lasten kaltaisille. Tätä on yritetty hurskaasti selittää siten, että lapset ovat nöyriä ja vähään tyytyväisiä ja ottavat kaiken kyselemättä vastaan. Reilun kahden viikon kokemuksella sanon, että tämä on pötypuhetta. Vastasyntynyt on vaativa olento. Hän vaatii kaiken huomion itsekkäästi itselleen. Jos hänellä on jokin tarve, hän ilmaisee sen kovaäänisesti, oli vuorokaudenaika mikä tahansa. Aina vanhemmat eivät edes ymmärrä, mikä on vialla. Silloin isä ja äiti ovat ymmällään lapsensa kanssa. Ja innolla jo odotan poikamme kyselykautta. Silloin viimeistään kaikki asiat tulevat kyseenalaistetuiksi.
Mutta juuri tässä on evankeliumi. Lapsen ei tarvitse muuttua nöyräksi ja vähään tyytyväiseksi - eli aikuiseksi – jotta voisi uskoa Jeesukseen Vapahtajana. Eikä tarvitse sinunkaan. Itsekkäänä, vaativana ja kovaäänisenä saat ottaa Jeesuksessa vastaan syntiesi anteeksiantamuksen. Kyselevänä, kyseenalaistavana ja tyytymättömänä saat valmiin, ihanan lahjan.
Miksi sitten Jeesus asetti tällaisen mahdottoman olennon taivaan valtakunnan esikuvaksi? Ensinnäkin siksi, että taivas on avattu mahdottomia varten. Jos taivaan valtakunta kuuluu niin mahdottomalle olennolle kuin lapselle, et sinäkään jää sen ulkopuolelle. Toiseksi: mikä onkaan into, jolla nälkäinen pieni lapsi käy imemään äitinsä rintaa. Olisipa meillä edes pieni määrä tuosta innosta käydä nauttimaan syntien anteeksiantamuksen ja autuuden lahjoja. Suotta ei apostoli Pietari kirjoita: ”Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen. Olettehan te maistaneet Herran hyvyyttä.” Kolmanneksi: se, mikä maailmassa on heikkoa ja vähäpätöistä, on Jumalalle arvokasta ja voimallista. Haavoittuvassa Jeesus-lapsessa oli läsnä koko Jumala täyteys. Kukapa olisi arvannut, että tästä Marian esikoispojasta sanotaan myöhemmin näin: ”Kun Jumala jälleen tuo Esikoisensa maailmaan, hän sanoo: - Kaikki Jumalan enkelit kumartakoot häntä.”
torstai 19. marraskuuta 2009
USKONNONOPETUS MEDIASSA JA TODELLISUUDESSA
Kirjoitus julkaistu Sanansaattaja-lehdessä 19.11.2009
Heinäkuun uutisköyhänä sunnuntaina avasin YLEn tekstikanavan ja näin siellä otsikon ”Uskonnonopetukseen tulossa muutoksia”. Vaikka kesäloma oli kauneimmillaan, avasin kiireen vilkkaa sivun nähdäkseni, miten työnkuvani muuttuisi tulevaisuudessa. Kyseessä oli opetusministeri Henna Virkkusen Väli-Suomen sanomalehdille antama haastattelu, jossa Virkkunen oli todennut - toimittajan sitä erikseen kysyessä - että uskonnonopetuksen korvaaminen ns. uskontotiedolla voidaan selvittää, mutta itse hän ei näe tarvetta muutoksille. Uutisen otsikko ja sisältö eivät vastoin hyvää journalistista tapaa vastanneet toisiaan.
Muutenkin uutinen alkoi elää tiedotusvälineissä omaa elämäänsä. Kansalle annettiin kuva, jonka mukaan uudistuksesta olisi jo päätetty. Jopa uskonnonopettajia kouluttavan tiedekunnan dekaania oli haastateltu siitä, pystyykö opettajankoulutus mukautumaan muutokseen. Tämä siitä huolimatta, ettei mitään muutosta ollut tosiasiassa tekeillä.
Termin uskontotieto oli edellisvuonna nostanut julkisuuteen kaksi miestä: Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola ja Opetushallituksen kehitysjohtaja Markku Rimpelä. Molempien mielestä tulevaisuuden peruskoulussa kaikkien tulisi mahtua samalle uskontotunnille, jossa uskontoja käsiteltäisiin ”puolueettomasti”. Jokainen, joka on keskustellut vakaumukseen ja elämän suuriin kysymyksiin liittyvistä aiheista tietää, että tämä on mahdotonta.
Rimpelän mukaan uskonnonopetusta tulee lisäksi kehittää enemmän etiikan suuntaan. Sitä Rimpelä ei kuitenkaan kertonut, kuka määräisi arvopohjan kaikille yhteiselle etiikan opetukselle. Olisiko se virassa oleva opetusministeri, Suomen Gallup vai kenties Hannu Karpo, joka tunnetusti on pienen ihmisen puolella? Etiikan opetus ilman arvopohjaa ja ihmiskäsitystä on kuitenkin mahdotonta. Jos arvopohja ei ole tiedostettu (kuten vaikkapa kristilliset arvot), niin sitten se on tiedostamaton. Tämä puolestaan johtaa helposti indoktrinaatioon eli piilovaikuttamiseen.
Laaksolan johtama lehti julkaisi aiheesta myös kirjoituksen ”Nykykoulussa opetetaan monia uskontoja”, jonka viesti oli lähinnä se, että rehtorit joutuvat näkemään isoissa kaupungeissa vaivaa työjärjestysten laadinnassa. Toisin sanoen Laaksola ajoi uskontotietoa yhden asian takia: rahan säästämiseksi. Ei siis pedagogisista syistä. Mutta kuinka kävi? Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen ilmoitti, että Rimpelän kanta ei edusta Opetushallituksen näkemystä. Muutama viikko sitten opettajien ammattijärjestö OAJ puolestaan ilmoitti, ettei se ole ajamassa muutoksia uskonnonopetukseen eli sekään ei ole pää-äänenkannattajansa päätoimittajan näkemysten takana.
Viime kuukausina tyhjästä pulpahtanut uskonnonopetuskeskustelu on varmasti sekoittanut monen ihmisen ajatuksia. Keskustelun ajoitus johtuu meneillään olevasta perusopetuksen tuntijaon ja yleisten tavoitteiden uudistamisesta. Tämä uudistus tehdään keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa. On erikoista, että katsomusaineet joutuvat lähes säännönmukaisesti silloin suurimman keskustelun kohteeksi. Usein tätä keskustelu käydään tosiasioihin perustumattomien olettamusten ja mielikuvien varassa. Useinkaan en tunnista opettamaani oppiainetta lehtien palstoilla tai Internetin keskustelupalstoilla käytävästä keskustelusta. Mitä tarkoitan? Otetaan esimerkki lähihistoriasta.
Suomessa korvattiin vuonna 2003 uskonnonvapauslain uudistamisen yhteydessä käsite tunnustuksellinen uskonnonopetus käsitteellä oman uskonnon opetus. Tämän jälkeen olen lukemattomat kerrat kuullut, kuinka ”koulussakaan ei saa enää opettaa uskontoa”. Tai ”eikös se ole nykyään lähinnä niitten maailmanuskontojen opiskelua?” Vastaavasti jotkut käyvät edelleen vuonna 2009 taistelua, että tunnustuksellinen uskonnonopetus lakkautettaisiin. Mutta mitä tapahtui opetussuunnitelmarintamalla samaan aikaan kun keskustelu hirttäytyi sanaan tunnustuksellinen? Vuonna 2004 käyttöön otetuissa perusopetuksen ja lukion valtakunnallisissa opetussuunnitelmien perusteissa kristinuskon asemaa vahvistettiin edelliseen opetussuunnitelmaan nähden. Perusopetuksessa Raamatun asemaa korostettiin osana etiikan opetusta ja lukiossa etiikan kurssin yhteyteen lisättiin kristillisen opin osio. Tämä sisällöllinen muutos jäi myös kristillisessä mediassa täysin paitsioon.
Miksi sitten media on helposti uskonnonopetuksen kimpussa? Siksi, että se on helposti tunteita herättävää. Kun Suomen Kuvalehti alkusyksystä kysyi aiheellisesti, opetetaanko Suomen kouluissa liikaa matematiikkaa, kukaan ei reagoinut. Mutta kun Tampereen opetuspäällikkö muutaman viikon perästä esittää uskonnonopetuksen siirtämistä kirkolle, on sopulilauma hampaat terävinä valmis taistoon.
Professori Antti Räsäsen laajan kyselytutkimuksen mukaan valtaosa suomalaisista ymmärtää uskonnonopetuksen arvon aikuisiällä. Valtaosa suomalaisista myös antaa sille tukensa. Populistinen mediakeskustelu on siis kaukana tosielämästä
Heinäkuun uutisköyhänä sunnuntaina avasin YLEn tekstikanavan ja näin siellä otsikon ”Uskonnonopetukseen tulossa muutoksia”. Vaikka kesäloma oli kauneimmillaan, avasin kiireen vilkkaa sivun nähdäkseni, miten työnkuvani muuttuisi tulevaisuudessa. Kyseessä oli opetusministeri Henna Virkkusen Väli-Suomen sanomalehdille antama haastattelu, jossa Virkkunen oli todennut - toimittajan sitä erikseen kysyessä - että uskonnonopetuksen korvaaminen ns. uskontotiedolla voidaan selvittää, mutta itse hän ei näe tarvetta muutoksille. Uutisen otsikko ja sisältö eivät vastoin hyvää journalistista tapaa vastanneet toisiaan.
Muutenkin uutinen alkoi elää tiedotusvälineissä omaa elämäänsä. Kansalle annettiin kuva, jonka mukaan uudistuksesta olisi jo päätetty. Jopa uskonnonopettajia kouluttavan tiedekunnan dekaania oli haastateltu siitä, pystyykö opettajankoulutus mukautumaan muutokseen. Tämä siitä huolimatta, ettei mitään muutosta ollut tosiasiassa tekeillä.
Termin uskontotieto oli edellisvuonna nostanut julkisuuteen kaksi miestä: Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola ja Opetushallituksen kehitysjohtaja Markku Rimpelä. Molempien mielestä tulevaisuuden peruskoulussa kaikkien tulisi mahtua samalle uskontotunnille, jossa uskontoja käsiteltäisiin ”puolueettomasti”. Jokainen, joka on keskustellut vakaumukseen ja elämän suuriin kysymyksiin liittyvistä aiheista tietää, että tämä on mahdotonta.
Rimpelän mukaan uskonnonopetusta tulee lisäksi kehittää enemmän etiikan suuntaan. Sitä Rimpelä ei kuitenkaan kertonut, kuka määräisi arvopohjan kaikille yhteiselle etiikan opetukselle. Olisiko se virassa oleva opetusministeri, Suomen Gallup vai kenties Hannu Karpo, joka tunnetusti on pienen ihmisen puolella? Etiikan opetus ilman arvopohjaa ja ihmiskäsitystä on kuitenkin mahdotonta. Jos arvopohja ei ole tiedostettu (kuten vaikkapa kristilliset arvot), niin sitten se on tiedostamaton. Tämä puolestaan johtaa helposti indoktrinaatioon eli piilovaikuttamiseen.
Laaksolan johtama lehti julkaisi aiheesta myös kirjoituksen ”Nykykoulussa opetetaan monia uskontoja”, jonka viesti oli lähinnä se, että rehtorit joutuvat näkemään isoissa kaupungeissa vaivaa työjärjestysten laadinnassa. Toisin sanoen Laaksola ajoi uskontotietoa yhden asian takia: rahan säästämiseksi. Ei siis pedagogisista syistä. Mutta kuinka kävi? Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen ilmoitti, että Rimpelän kanta ei edusta Opetushallituksen näkemystä. Muutama viikko sitten opettajien ammattijärjestö OAJ puolestaan ilmoitti, ettei se ole ajamassa muutoksia uskonnonopetukseen eli sekään ei ole pää-äänenkannattajansa päätoimittajan näkemysten takana.
Viime kuukausina tyhjästä pulpahtanut uskonnonopetuskeskustelu on varmasti sekoittanut monen ihmisen ajatuksia. Keskustelun ajoitus johtuu meneillään olevasta perusopetuksen tuntijaon ja yleisten tavoitteiden uudistamisesta. Tämä uudistus tehdään keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa. On erikoista, että katsomusaineet joutuvat lähes säännönmukaisesti silloin suurimman keskustelun kohteeksi. Usein tätä keskustelu käydään tosiasioihin perustumattomien olettamusten ja mielikuvien varassa. Useinkaan en tunnista opettamaani oppiainetta lehtien palstoilla tai Internetin keskustelupalstoilla käytävästä keskustelusta. Mitä tarkoitan? Otetaan esimerkki lähihistoriasta.
Suomessa korvattiin vuonna 2003 uskonnonvapauslain uudistamisen yhteydessä käsite tunnustuksellinen uskonnonopetus käsitteellä oman uskonnon opetus. Tämän jälkeen olen lukemattomat kerrat kuullut, kuinka ”koulussakaan ei saa enää opettaa uskontoa”. Tai ”eikös se ole nykyään lähinnä niitten maailmanuskontojen opiskelua?” Vastaavasti jotkut käyvät edelleen vuonna 2009 taistelua, että tunnustuksellinen uskonnonopetus lakkautettaisiin. Mutta mitä tapahtui opetussuunnitelmarintamalla samaan aikaan kun keskustelu hirttäytyi sanaan tunnustuksellinen? Vuonna 2004 käyttöön otetuissa perusopetuksen ja lukion valtakunnallisissa opetussuunnitelmien perusteissa kristinuskon asemaa vahvistettiin edelliseen opetussuunnitelmaan nähden. Perusopetuksessa Raamatun asemaa korostettiin osana etiikan opetusta ja lukiossa etiikan kurssin yhteyteen lisättiin kristillisen opin osio. Tämä sisällöllinen muutos jäi myös kristillisessä mediassa täysin paitsioon.
Miksi sitten media on helposti uskonnonopetuksen kimpussa? Siksi, että se on helposti tunteita herättävää. Kun Suomen Kuvalehti alkusyksystä kysyi aiheellisesti, opetetaanko Suomen kouluissa liikaa matematiikkaa, kukaan ei reagoinut. Mutta kun Tampereen opetuspäällikkö muutaman viikon perästä esittää uskonnonopetuksen siirtämistä kirkolle, on sopulilauma hampaat terävinä valmis taistoon.
Professori Antti Räsäsen laajan kyselytutkimuksen mukaan valtaosa suomalaisista ymmärtää uskonnonopetuksen arvon aikuisiällä. Valtaosa suomalaisista myös antaa sille tukensa. Populistinen mediakeskustelu on siis kaukana tosielämästä
maanantai 16. marraskuuta 2009
Pelastavatko taito- ja taideaineet Suomen nuorison itsetunnon?
Oheinen kirjoitus on julkaistu akunperin Kotimaan blogissani 15.11.
Olin eilen pakollisessa koulutspäivässä. Koulutuspäivässä oli n. 450 opettajaa esiopetuksesta ammatillisen koulutuksen ja lukion opettajiin. Siinä välissä me perusopetuksen opettajat.
En kadehdi koulutuspäivän järjestäjää, jonka täytyy järjestää tilaisuuden alkuun n. tunnin mittainen kaikille yhteinen ohjelma, jotta päivästä saadaan työpajojen lisäksi riittävän pitkä. Se on itse asiassa mahdottomampi tehtävä kuin pystykirnun nuoleminen. Miten saada osallistujien motivaatio heräämään - ja vieläpä opettajien, jotka ovat aivan mahdoton porukka kouluttaa!
Ratkaisu on sama kuin 7 päivää lehdellä: julkisuuden henkilöt! Riittävästi nimeä kehiin, niin hyvä tulee. Niinpä nytkin oli Kolme Kovaa Luuta puhumassa.
Kolmesta puheenvuorosta jäin miettimään erästä. Puheenvuoron aiheena oli luovuus ja innovaatiot. Puhuja kertoi, kuinka meillä suomalaisilla on huono itsetunto emmekä osaa kaupata brändiämme kuten amerikkalaiset jne jne...
Mikä onkaan ratkaisu itsetunto-ongelmaan? Taito- ja taideaineiden määrän lisääminen koulussa!
Siinä vaiheessa poistin (jälleen kerran varmistimen). Kerron nyt oman kokemukseni. Teen sen kiertotietä käyttäen.
Olipa kerran poika nimeltä Jammo Kiitola, joka aloitti peruskoulun. Varsin nopeasti kävi ilmi, että Jammo ei ole kätevä käsistään. Villalanka ei oikein meinannut pysyä neulansilmässä eivätkä sakset (ja myöhemmin saha) saaneet paperista (vanerista) sopivaa lopputulosta aikaan. Väriliitukaan ei tuottanut paperille sitä, mitä aivot ajattelivat. Eivätkä jalat olleet sen paremmat. Pituushypyssä ei 1,5 metriä meinannut ylittyä millään eikä luistin pitää jalan alla.
Vähitellen kävi selväksi, että Jammo ei osaa piirtää, ei tehdä käsitöitä, ei askarrella eikä liikkua. Ei siitä paljoa puhuttu, mutta joukkueeseen liikuntatunnilla Jammo valittiin aina viimeisten joukossa.
Mutta Jammolla oli mielikuvitusta ja kielipäätä. Ainekirjoitus oli Jammon mielipuuhaa. Jammo tykkäsi myös lukea paljon. Niinpä Jammo sai näistä kaipaamiaan onnistumisten kokemuksia helvetillisten kuvis- liikka- ja käsityötuntien välissä. Lukuaineet rakensivat - ja pelastivat - Jammon itsetunnon.
Mitä me Jammon kertomuksesta opimme? Tuskin mitään. Stereotypia siitä, että kaikki nuorethan rakastavat taito- ja taideaineita elää niin syvässä, että sitä on vaikea muuttaa. Tai että ne automaattisesti rakentavat nuoren itsetuntoa, kun taas teoria-aineet nakertavat sitä.
Silti vetoan tuntijakotyöryhmään: Hyvät Helsingin herrat. Ottakaa huomioon, että oppilaat ovat erilaisia ja ovat erilaisilla lahjoilla varustettuja. Ottakaa huomioon, että innovaatioita ja luovuutta voi syntyä myös muissa kuin taito- ja taideaineissa. Antakaa lukemiseen orientoituneiden oppilaiden rakentaa itsetuntoaan lukuaineiden kautta.
PS: Jos luit tänne asti ja olet nyt vihainen taito- ja taideaineiden opettaja, niin todettakoon, että tämä kirjoitus ei ole taito- ja taideaineita vastaan suunnattu. Kirjoituksen tarkoitus on vain tuoda mitalin toinen puoli näkyviin.
Olin eilen pakollisessa koulutspäivässä. Koulutuspäivässä oli n. 450 opettajaa esiopetuksesta ammatillisen koulutuksen ja lukion opettajiin. Siinä välissä me perusopetuksen opettajat.
En kadehdi koulutuspäivän järjestäjää, jonka täytyy järjestää tilaisuuden alkuun n. tunnin mittainen kaikille yhteinen ohjelma, jotta päivästä saadaan työpajojen lisäksi riittävän pitkä. Se on itse asiassa mahdottomampi tehtävä kuin pystykirnun nuoleminen. Miten saada osallistujien motivaatio heräämään - ja vieläpä opettajien, jotka ovat aivan mahdoton porukka kouluttaa!
Ratkaisu on sama kuin 7 päivää lehdellä: julkisuuden henkilöt! Riittävästi nimeä kehiin, niin hyvä tulee. Niinpä nytkin oli Kolme Kovaa Luuta puhumassa.
Kolmesta puheenvuorosta jäin miettimään erästä. Puheenvuoron aiheena oli luovuus ja innovaatiot. Puhuja kertoi, kuinka meillä suomalaisilla on huono itsetunto emmekä osaa kaupata brändiämme kuten amerikkalaiset jne jne...
Mikä onkaan ratkaisu itsetunto-ongelmaan? Taito- ja taideaineiden määrän lisääminen koulussa!
Siinä vaiheessa poistin (jälleen kerran varmistimen). Kerron nyt oman kokemukseni. Teen sen kiertotietä käyttäen.
Olipa kerran poika nimeltä Jammo Kiitola, joka aloitti peruskoulun. Varsin nopeasti kävi ilmi, että Jammo ei ole kätevä käsistään. Villalanka ei oikein meinannut pysyä neulansilmässä eivätkä sakset (ja myöhemmin saha) saaneet paperista (vanerista) sopivaa lopputulosta aikaan. Väriliitukaan ei tuottanut paperille sitä, mitä aivot ajattelivat. Eivätkä jalat olleet sen paremmat. Pituushypyssä ei 1,5 metriä meinannut ylittyä millään eikä luistin pitää jalan alla.
Vähitellen kävi selväksi, että Jammo ei osaa piirtää, ei tehdä käsitöitä, ei askarrella eikä liikkua. Ei siitä paljoa puhuttu, mutta joukkueeseen liikuntatunnilla Jammo valittiin aina viimeisten joukossa.
Mutta Jammolla oli mielikuvitusta ja kielipäätä. Ainekirjoitus oli Jammon mielipuuhaa. Jammo tykkäsi myös lukea paljon. Niinpä Jammo sai näistä kaipaamiaan onnistumisten kokemuksia helvetillisten kuvis- liikka- ja käsityötuntien välissä. Lukuaineet rakensivat - ja pelastivat - Jammon itsetunnon.
Mitä me Jammon kertomuksesta opimme? Tuskin mitään. Stereotypia siitä, että kaikki nuorethan rakastavat taito- ja taideaineita elää niin syvässä, että sitä on vaikea muuttaa. Tai että ne automaattisesti rakentavat nuoren itsetuntoa, kun taas teoria-aineet nakertavat sitä.
Silti vetoan tuntijakotyöryhmään: Hyvät Helsingin herrat. Ottakaa huomioon, että oppilaat ovat erilaisia ja ovat erilaisilla lahjoilla varustettuja. Ottakaa huomioon, että innovaatioita ja luovuutta voi syntyä myös muissa kuin taito- ja taideaineissa. Antakaa lukemiseen orientoituneiden oppilaiden rakentaa itsetuntoaan lukuaineiden kautta.
PS: Jos luit tänne asti ja olet nyt vihainen taito- ja taideaineiden opettaja, niin todettakoon, että tämä kirjoitus ei ole taito- ja taideaineita vastaan suunnattu. Kirjoituksen tarkoitus on vain tuoda mitalin toinen puoli näkyviin.
torstai 22. lokakuuta 2009
”Keskustelu uskonnonopetuksesta perustui väärinkäsityksiin”
Puheenvuoroni aiheesta KD-lehdessä otsikoituna oheisella tavalla otsikoituna on luettavissa täältä:
http://www.kd.fi/KD/weblehti/fi/index.php?we_objectID=5591
Kirjoitus osui nappiin, katso myös täältä: http://www.ts.fi/online/kotimaa/82183.html
http://www.kd.fi/KD/weblehti/fi/index.php?we_objectID=5591
Kirjoitus osui nappiin, katso myös täältä: http://www.ts.fi/online/kotimaa/82183.html
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
SAARNA USKON JA EPÄUSKON SUNNUNTAINA 18.10.2009
Ohessa pitämäni saarna 20. sunnuntaina helluntaista, jonka aiheena on siis Usko ja epäusko.
Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: »Tämän täytyy olla se profeetta.» Toiset sanoivat: »Hän on Messias.» Mutta toiset epäilivät: »Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.» Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi.
Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: »Miksi ette tuoneet häntä?» Miehet vastasivat: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.» Silloin fariseukset sanoivat: »Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään - kirottuja kaikki!» Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.» Mutta toiset sanoivat hänelle: »Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.»
Oli vietetty lehtimajajuhlaa. Vuodenaika oli suurin piirtein sama kuin mitä vietämme juuri nyt. Jeesus oli noussut kesken juhlan päätöspäivää esiin ja kutsunut ihmisiä luokseen luvaten, että hänen luokseen tulevalla ei ole koskaan jano. Jeesus oli myös luvannut, että hänen luokseen tulevan sisimmästä kumpuavat elämän veden virrat eli Pyhä Henki. Päivän evankeliumi on reaktio näihin Jeesuksen sanoihin.
Millä tavoin Jeesus sitten torjuttiin? Entä millä tavoin Jeesus otettiin vastaan? Nämä on syytä ottaa tarkasti huomioon, koska samat lainalaisuudet toteutuvat myös silloin, kuin me puhumme uskosta ja epäuskosta omassa elämässämme.
Mutta ennen kuin menemme näihin lainalaisuuksiin, on syytä määritellä käsitteet usko ja epäusko tarkemmin. En ole vakuuttunut siitä, mitä päivän aiheesta yleisesti lausutaan. Aikamme uskonnollinen ilmasto suosii epävarmuuteen jättäytymistä. Kaiken epäilemisestä on tehty ihanne. Siitä on tehty jopa aikuisen uskon mittapuu. ”Ennen olin mustavalkoinen – nykyisin suvaitsevainen.” On myös haluttu häivyttää raja uskovan ja epäuskossa elävän väliltä. Tällainen jako on kuulemma luokitteleva ja muottiin laittava. Epäuskosta on tullut paikoitellen kirkossa jopa tavoiteltava asia. Mitä muuta tahansa saat tehdä, mutta et kutsua ihmisiä uskomaan Jeesukseen. Se on painostamista ja käänyttämistä.
Sanotaan myös niin, että usko ja epäusko taistelevat kristityn ihmisen sydämessä jatkuvasti. Sitä en allekirjoita, koska tämä vie pohjan pois Jumalan teoilta. Toki ihmisessä taistelevat Henki ja liha jatkuvasti – ja voihan ihminen joutua pelastavan uskon ulkopuolellekin. Meitä myös kehotetaan tutkimaan itseämme, olemmeko pysyneet uskossa. Silti tämä taistelu on mielestäni eri kuin uskon ja epäuskon jatkuva taistelu ihmisen sydämessä. Itse asiassa: kehotus itsensä koettelemiseen on annettu seurakunnalle. Olemmeko seurakuntana pysyneet Jumalan lahjojen äärellä?
Toisin sanoen: usko on Jumalan lahjojen vastaanottamista. Se ei ole ihmisen omaa aikaansaannosta, koska hengellisesti kuollut ihminen pystyy puristamaan itsestään uskoa saman verran kuin vettä Saharasta tai öljyä peruskalliosta – ei pisaraakaan. Usko ei myöskään tarkoita ihmisen hengellisen elämän eri vaiheita tai mielialan muutoksia. Vaikka hengellinen elämäsi vaikuttaisi kuivalta kuin viikon vanha ruisleipä tai vetiseltä kuin lokakuinen Porrassalmenkatu, ei uskosi ole siihen sammumassa. Uskoa on, kun hyväksyt Jumalan suurimman lahjan – Jeesuksen – ja annat hänen olla elämässäsi läsnä.
Epäusko puolestaan merkitsee, että ihminen ottaa elämän omiin käsiinsä pois Jumalan käsistä. Se ei merkitse Jeesukseen uskovan ihmisen hengellisen elämän erilaisia kausia eikä epäilyksen hetkiä, joita jokaisen kristityn elämässä tulee. Se merkitsee Vapahtajan tietoista kieltämistä, Jumalan käskyjen hylkäämistä ja piittaamattomuutta viimeisestä tuomiosta. Epäuskossa elävälle kysymys syntien anteeksiantamuksesta on absurdi, koska hän ei ole omaa syntisyyttään kohdannut. Uskossa elävälle syntien anteeksisaaminen on puolestaan koko elämän tärkein kysymys.
Nyt viimein pääsemme siihen, miten Jeesus tässä evankeliumissa otettiin vastaan ja miten torjuttiin. Ensiksi ne, ottivat vastaan Jeesuksen profeettana ja Messiaana. Profeetta ei tässä yhteydessä tarkoita mitä tahansa profeettaa, vaan Jumalan erityisesti lupaama, Mooseksen kaltainen Jumalan ilmoituksen tuoja. "Herra, teidän Jumalanne, antaa veljienne joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella. Näin siis Mooses (5 Moos 18) Jumalan lupauksen perusteella lausuu. Jumala itse puolestaan oli sanonut tästä Mooseksen kaltaisesta profeetasta näin: Jos joku ei kuuntele niitä sanoja, jotka hän minun nimissäni puhuu, minä itse vaadin tilille sen miehen.
Niitä, jotka ottivat Jeesuksen vastaan Messiaana – vapauttajakuninkaana ja pelastajana – sekä Mooseksen kaltaisena profeettana, yhdistää kaksi asiaa. He tunsivat kirjoitukset. Eivät he muuten olisi osanneet odottaa Messiasta. Eivät he muuten olisi osanneet odottaa Mooseksen kaltaista profeettaa saapuvaksi. Jotta voisimme uskoa Jeesukseen, tulee meidän olla tietoisia uskomme perusasioista. Onhan kirjoitettu: "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu."
Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista?(Room 10:13-14) Todellinen usko voi syntyä vain kuulemalla todellisia asioita. Pelastava usko voi syntyä vain kuulemalla siitä, mitä on pelastus ja kuka on pelastaja.
Mutta Jeesukseen uskovia yhdistää tässä evankeliumissa myös toinen asia. He myös pitivät totena sitä, minkä olivat oppineet. He tunnustivat Jeesuksen pelastajakseen. ”Tämän täytyy olla se profeetta, hän on Messias.” He olivat vakuuttuneita – niin miksi? Jeesuksen omien sanojen voimasta. He olivat kuulleet Jeesuksen omia sanoja. Eivät kuulopuheita, eivät tulkintoja tai tutkimuksia Jeesuksesta, vaan Jeesuksen omaa julistusta. Siinä oli heidän uskonsa perusta.
Entä sitten epäuskon valtaan jääneet? Ensinnäkin he eivät tunteneet tosiasioita Jeesuksesta. Tässähän näyttää siltä, että ihmiset eivät tienneet Jeesuksen olevan Betlehemistä syntyisin ja olevan Daavidin sukua. Messiasta odottaville tällä oli suuri merkitys. Messias kun olisi tulossa juuri Betlehemistä. Kuinka usein ihmiset jäävätkin Jeesuksen ja Raamatun kanssa samanlaiseen tietämättömyyteen! Tämä on yksi este pelastavan uskon syntymiselle: tietämättömyys. Ei tiedetä, mitä merkitystä vaikkapa Jeesuksen ristinkuolemalla on. Aivan kuten eräs rippikoululainen asian ilmaisi: ”Nyt tiedän, mitä merkitystä Jeesuksen kuolemalla on. Aiemmin vain ajattelin, että Jeesus kuoli, ei sen enempää.”
Toinen epäuskoon jääneitä yhdistävä tekijä on asenteellinen kiivaus Jeesusta vastaan tietämättömyyteen yhdistettynä. Tämä on vieläkin pahempaa kuin tietämättömyys. Tietämättömyys voidaan korjata opiskelemalla Raamattua, käymällä rippikoulu tai kuulemalla saarnoja. Mutta nyt fariseukset olivat valmiit langettamaan jopa kirouksen niiden päälle, jotka uskovat Jeesukseen. Ne, jotka Jeesukseen uskovat, ovatkin mistään mitään ymmärtämätöntä rahvasta. Kuin suoraan 2000-luvun Internet-keskustelupalstalta, jossa uskovat saavat kuulla kunniansa! Kaiken huipuksi VT:n profeetoista Debora ja Joona olivat kotoisin Galileasta.
Entä me? Vastaan Raamatun sanalla 2. Timoteuskirjeestä:
Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut. Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen.
Toisin sanoen: juurru omaan seurakuntaasi, juurru Raamatun sanaan –juurru Kristukseen syvemmin.
Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: »Tämän täytyy olla se profeetta.» Toiset sanoivat: »Hän on Messias.» Mutta toiset epäilivät: »Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.» Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi.
Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: »Miksi ette tuoneet häntä?» Miehet vastasivat: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.» Silloin fariseukset sanoivat: »Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään - kirottuja kaikki!» Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.» Mutta toiset sanoivat hänelle: »Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.»
Oli vietetty lehtimajajuhlaa. Vuodenaika oli suurin piirtein sama kuin mitä vietämme juuri nyt. Jeesus oli noussut kesken juhlan päätöspäivää esiin ja kutsunut ihmisiä luokseen luvaten, että hänen luokseen tulevalla ei ole koskaan jano. Jeesus oli myös luvannut, että hänen luokseen tulevan sisimmästä kumpuavat elämän veden virrat eli Pyhä Henki. Päivän evankeliumi on reaktio näihin Jeesuksen sanoihin.
Millä tavoin Jeesus sitten torjuttiin? Entä millä tavoin Jeesus otettiin vastaan? Nämä on syytä ottaa tarkasti huomioon, koska samat lainalaisuudet toteutuvat myös silloin, kuin me puhumme uskosta ja epäuskosta omassa elämässämme.
Mutta ennen kuin menemme näihin lainalaisuuksiin, on syytä määritellä käsitteet usko ja epäusko tarkemmin. En ole vakuuttunut siitä, mitä päivän aiheesta yleisesti lausutaan. Aikamme uskonnollinen ilmasto suosii epävarmuuteen jättäytymistä. Kaiken epäilemisestä on tehty ihanne. Siitä on tehty jopa aikuisen uskon mittapuu. ”Ennen olin mustavalkoinen – nykyisin suvaitsevainen.” On myös haluttu häivyttää raja uskovan ja epäuskossa elävän väliltä. Tällainen jako on kuulemma luokitteleva ja muottiin laittava. Epäuskosta on tullut paikoitellen kirkossa jopa tavoiteltava asia. Mitä muuta tahansa saat tehdä, mutta et kutsua ihmisiä uskomaan Jeesukseen. Se on painostamista ja käänyttämistä.
Sanotaan myös niin, että usko ja epäusko taistelevat kristityn ihmisen sydämessä jatkuvasti. Sitä en allekirjoita, koska tämä vie pohjan pois Jumalan teoilta. Toki ihmisessä taistelevat Henki ja liha jatkuvasti – ja voihan ihminen joutua pelastavan uskon ulkopuolellekin. Meitä myös kehotetaan tutkimaan itseämme, olemmeko pysyneet uskossa. Silti tämä taistelu on mielestäni eri kuin uskon ja epäuskon jatkuva taistelu ihmisen sydämessä. Itse asiassa: kehotus itsensä koettelemiseen on annettu seurakunnalle. Olemmeko seurakuntana pysyneet Jumalan lahjojen äärellä?
Toisin sanoen: usko on Jumalan lahjojen vastaanottamista. Se ei ole ihmisen omaa aikaansaannosta, koska hengellisesti kuollut ihminen pystyy puristamaan itsestään uskoa saman verran kuin vettä Saharasta tai öljyä peruskalliosta – ei pisaraakaan. Usko ei myöskään tarkoita ihmisen hengellisen elämän eri vaiheita tai mielialan muutoksia. Vaikka hengellinen elämäsi vaikuttaisi kuivalta kuin viikon vanha ruisleipä tai vetiseltä kuin lokakuinen Porrassalmenkatu, ei uskosi ole siihen sammumassa. Uskoa on, kun hyväksyt Jumalan suurimman lahjan – Jeesuksen – ja annat hänen olla elämässäsi läsnä.
Epäusko puolestaan merkitsee, että ihminen ottaa elämän omiin käsiinsä pois Jumalan käsistä. Se ei merkitse Jeesukseen uskovan ihmisen hengellisen elämän erilaisia kausia eikä epäilyksen hetkiä, joita jokaisen kristityn elämässä tulee. Se merkitsee Vapahtajan tietoista kieltämistä, Jumalan käskyjen hylkäämistä ja piittaamattomuutta viimeisestä tuomiosta. Epäuskossa elävälle kysymys syntien anteeksiantamuksesta on absurdi, koska hän ei ole omaa syntisyyttään kohdannut. Uskossa elävälle syntien anteeksisaaminen on puolestaan koko elämän tärkein kysymys.
Nyt viimein pääsemme siihen, miten Jeesus tässä evankeliumissa otettiin vastaan ja miten torjuttiin. Ensiksi ne, ottivat vastaan Jeesuksen profeettana ja Messiaana. Profeetta ei tässä yhteydessä tarkoita mitä tahansa profeettaa, vaan Jumalan erityisesti lupaama, Mooseksen kaltainen Jumalan ilmoituksen tuoja. "Herra, teidän Jumalanne, antaa veljienne joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella. Näin siis Mooses (5 Moos 18) Jumalan lupauksen perusteella lausuu. Jumala itse puolestaan oli sanonut tästä Mooseksen kaltaisesta profeetasta näin: Jos joku ei kuuntele niitä sanoja, jotka hän minun nimissäni puhuu, minä itse vaadin tilille sen miehen.
Niitä, jotka ottivat Jeesuksen vastaan Messiaana – vapauttajakuninkaana ja pelastajana – sekä Mooseksen kaltaisena profeettana, yhdistää kaksi asiaa. He tunsivat kirjoitukset. Eivät he muuten olisi osanneet odottaa Messiasta. Eivät he muuten olisi osanneet odottaa Mooseksen kaltaista profeettaa saapuvaksi. Jotta voisimme uskoa Jeesukseen, tulee meidän olla tietoisia uskomme perusasioista. Onhan kirjoitettu: "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu."
Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista?(Room 10:13-14) Todellinen usko voi syntyä vain kuulemalla todellisia asioita. Pelastava usko voi syntyä vain kuulemalla siitä, mitä on pelastus ja kuka on pelastaja.
Mutta Jeesukseen uskovia yhdistää tässä evankeliumissa myös toinen asia. He myös pitivät totena sitä, minkä olivat oppineet. He tunnustivat Jeesuksen pelastajakseen. ”Tämän täytyy olla se profeetta, hän on Messias.” He olivat vakuuttuneita – niin miksi? Jeesuksen omien sanojen voimasta. He olivat kuulleet Jeesuksen omia sanoja. Eivät kuulopuheita, eivät tulkintoja tai tutkimuksia Jeesuksesta, vaan Jeesuksen omaa julistusta. Siinä oli heidän uskonsa perusta.
Entä sitten epäuskon valtaan jääneet? Ensinnäkin he eivät tunteneet tosiasioita Jeesuksesta. Tässähän näyttää siltä, että ihmiset eivät tienneet Jeesuksen olevan Betlehemistä syntyisin ja olevan Daavidin sukua. Messiasta odottaville tällä oli suuri merkitys. Messias kun olisi tulossa juuri Betlehemistä. Kuinka usein ihmiset jäävätkin Jeesuksen ja Raamatun kanssa samanlaiseen tietämättömyyteen! Tämä on yksi este pelastavan uskon syntymiselle: tietämättömyys. Ei tiedetä, mitä merkitystä vaikkapa Jeesuksen ristinkuolemalla on. Aivan kuten eräs rippikoululainen asian ilmaisi: ”Nyt tiedän, mitä merkitystä Jeesuksen kuolemalla on. Aiemmin vain ajattelin, että Jeesus kuoli, ei sen enempää.”
Toinen epäuskoon jääneitä yhdistävä tekijä on asenteellinen kiivaus Jeesusta vastaan tietämättömyyteen yhdistettynä. Tämä on vieläkin pahempaa kuin tietämättömyys. Tietämättömyys voidaan korjata opiskelemalla Raamattua, käymällä rippikoulu tai kuulemalla saarnoja. Mutta nyt fariseukset olivat valmiit langettamaan jopa kirouksen niiden päälle, jotka uskovat Jeesukseen. Ne, jotka Jeesukseen uskovat, ovatkin mistään mitään ymmärtämätöntä rahvasta. Kuin suoraan 2000-luvun Internet-keskustelupalstalta, jossa uskovat saavat kuulla kunniansa! Kaiken huipuksi VT:n profeetoista Debora ja Joona olivat kotoisin Galileasta.
Entä me? Vastaan Raamatun sanalla 2. Timoteuskirjeestä:
Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut. Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen.
Toisin sanoen: juurru omaan seurakuntaasi, juurru Raamatun sanaan –juurru Kristukseen syvemmin.
maanantai 12. lokakuuta 2009
YHTEINEN KATSOMUSOPETUS PEDAGOGISESTI ONGELMALLISTA
Kirjoitin oheisen mielipidekirjoituksen paikalliseen maakuntalehteen Itä-Savoon 12.10.2009. Kirjoitus, johon viittaan, löytyy vaillinaisena täältä:
http://www.ita-savo.fi/scripts/edoris/edoris.dll?tem=lsearchart&search_iddoc=9563618
Mikä unohtui sanoa, on se, että uskonnon muiden osa-alueiden laiminlyöminen olisi paitsi sääli, myös katastrofaalista yleissivistyksen kannalta.
YHTEINEN KATSOMUSOPETUS PEDAGOGISESTI ONGELMALLISTA
Savonlinnan sivistystoimenjohtaja Markku Kankkunen ilmoittaa Itä-Savossa 8.10. varovasti kannattavansa kaikille avointa eettistä oppiainetta. Jutusta ei käy ilmi, kannattaako Kankkunen nykyisen oman uskonnon opetuksen korvaamista kokonaan uudella oppiaineella vai olisiko ko. oppiaineen rinnalla myös uskontokunnittain eriytyvää ainesta.
Mikäli oman uskonnon opetus korvattaisiin Kankkusen esittämällä tavalla, on tämä pedagogisesti erittäin ongelmallista. Ensinnäkin katsomusaineiden tutkimuksessa ollaan yleisesti sitä mieltä, että pystyäkseen kohtaamaan toisen ihmisen vakaumuksen tulee ensin olla selvillä omasta vakaumuksestaan. Tätä oman uskonnon opetus palvelee hyvin. Uskon, että oman uskonnon opetuksella on myös kotouttava rooli maahanmuuttajien keskuudessa. Tätä tukee mm. Kuopion yliopistossa laadittu sosiaalityön kandidaatintutkielma, jonka mukaan omalla uskonnolla on merkittävä turvallisuutta ja identiteettiä rakentava tekijä pakolaisten keskuudessa.
Toiseksi mistä löydämme ne perusarvot, jotka kaikki ihmiset ovat valmiita jakamaan? Etiikka pohjautuu aina arvoihin ja ihmiskäsitykseen. Kuka määrittelee Kankkusen mallissa, mitä arvoja ja ihmiskäsitystä halutaan edistää? Näen tässä jopa indoktrinaation vaaran, ellei tätä kirjoiteta selkeästi auki.
Kolmanneksi uskonnolla on monia muitakin ulottuvuuksia kuin eettinen ulottuvuus. Olisi vahinko, jos nämä ulottuvuudet jäisivät katsomusopetuksessa käsittelemättä.
Mainittakoon myös, että Ranskassa uskonnonvapaus perustuu täysin erilaisiin lähtökohtiin kuin Suomessa. Ranskassa uskonnonvapaus on negatiivista uskonnonvapautta eli kansa pyritään pitämään uskonnosta vapaana mm. koululaitoksessa. Suomessa uskonnonvapaus on positiivista uskonnonvapautta eli turvataan kansalaisten vapaus harjoittaa uskontoa ja saada sen mukaista opetusta - tai olla harjoittamatta ja saamatta. Siksi Ranskan malli katsomusopetukseen ei ole Suomen olosuhteisiin siirrettävissä.
http://www.ita-savo.fi/scripts/edoris/edoris.dll?tem=lsearchart&search_iddoc=9563618
Mikä unohtui sanoa, on se, että uskonnon muiden osa-alueiden laiminlyöminen olisi paitsi sääli, myös katastrofaalista yleissivistyksen kannalta.
YHTEINEN KATSOMUSOPETUS PEDAGOGISESTI ONGELMALLISTA
Savonlinnan sivistystoimenjohtaja Markku Kankkunen ilmoittaa Itä-Savossa 8.10. varovasti kannattavansa kaikille avointa eettistä oppiainetta. Jutusta ei käy ilmi, kannattaako Kankkunen nykyisen oman uskonnon opetuksen korvaamista kokonaan uudella oppiaineella vai olisiko ko. oppiaineen rinnalla myös uskontokunnittain eriytyvää ainesta.
Mikäli oman uskonnon opetus korvattaisiin Kankkusen esittämällä tavalla, on tämä pedagogisesti erittäin ongelmallista. Ensinnäkin katsomusaineiden tutkimuksessa ollaan yleisesti sitä mieltä, että pystyäkseen kohtaamaan toisen ihmisen vakaumuksen tulee ensin olla selvillä omasta vakaumuksestaan. Tätä oman uskonnon opetus palvelee hyvin. Uskon, että oman uskonnon opetuksella on myös kotouttava rooli maahanmuuttajien keskuudessa. Tätä tukee mm. Kuopion yliopistossa laadittu sosiaalityön kandidaatintutkielma, jonka mukaan omalla uskonnolla on merkittävä turvallisuutta ja identiteettiä rakentava tekijä pakolaisten keskuudessa.
Toiseksi mistä löydämme ne perusarvot, jotka kaikki ihmiset ovat valmiita jakamaan? Etiikka pohjautuu aina arvoihin ja ihmiskäsitykseen. Kuka määrittelee Kankkusen mallissa, mitä arvoja ja ihmiskäsitystä halutaan edistää? Näen tässä jopa indoktrinaation vaaran, ellei tätä kirjoiteta selkeästi auki.
Kolmanneksi uskonnolla on monia muitakin ulottuvuuksia kuin eettinen ulottuvuus. Olisi vahinko, jos nämä ulottuvuudet jäisivät katsomusopetuksessa käsittelemättä.
Mainittakoon myös, että Ranskassa uskonnonvapaus perustuu täysin erilaisiin lähtökohtiin kuin Suomessa. Ranskassa uskonnonvapaus on negatiivista uskonnonvapautta eli kansa pyritään pitämään uskonnosta vapaana mm. koululaitoksessa. Suomessa uskonnonvapaus on positiivista uskonnonvapautta eli turvataan kansalaisten vapaus harjoittaa uskontoa ja saada sen mukaista opetusta - tai olla harjoittamatta ja saamatta. Siksi Ranskan malli katsomusopetukseen ei ole Suomen olosuhteisiin siirrettävissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)