Lapsen evankeliumi

Kirjoitus julkaistu Pyhäkön lamppu -lehdessä joulukuussa 2009

Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. (Luuk 2:6-7)

Nämä halvoilta vaikuttavat jakeet on helppo sivuuttaa jouluevankeliumissa. Tai sitten on helppoa alkaa voivottelemaan, kuinka majatalossa ei ollut tilaa Jeesukselle ja Marialle sekä Joosefille. On toki syytä tänäkin jouluna kysyä, onko Jeesuksella tilaa elämässäni ja sydämessäni vai kehotanko häntä menemään naapuriin. Emmekä tietenkään saa unohtaa niitä tuhansia ja taas tuhansia lapsia, joille ei ole tilaa kotona – viemäriputkistoissa sen sijaan on.

Mutta kuitenkin: joulun sanoma ei sittenkään avaudu tätä kautta. Olemme tekemisissä sellaisen asian kanssa, joka avautui itselleni eräänä marraskuisena maanantaina aivan erityisellä tavalla. Esikoisemme syntyi maailmaan. Tuolloin sen ymmärsin: lapsi on lahja!

Noin viiden minuutin ikäisenä synnytyssalin lämpölampun alla esikoispoikamme tarttui sormeeni ja katsoi sinisillä silmillään suoraan silmiini. Siitä muutaman minuutin kuluttua tuo Jumalan luoma ihme nukahti syliini. Ja ajattele: maailmankaikkeuden Herra on jouluyönä ollut aivan samanlainen vanhemmistaan riippuvainen pieni käärö. Kaikkien tarpeidemme täyttäjä on ollut täysin riippuvainen vanhempiensa antamasta ravinnosta. Turvamme ja auttajamme hädän hetkellä on tarvinnut vanhempiensa turvaa, lämpöä ja apua. Hän, jonka puoleen ihminen kääntyy suojaa hakeakseen, on etsinyt suojaa vanhempiensa kasvoilta. Yömme vartija on itse nukahtanut vanhempiensa syliin. Voiko Jumala enää syvemmin sitoutua ihmiskuntaan?

Eräs tunnetuimpia kompakysymyksiä, jolla Jumalan kaikkivaltiutta koetellaan, on seuraavanlainen: ”Jos Jumala on kaikkivaltias, voiko hän luoda niin ison kiven, ettei jaksa nostaa sitä?” Vastaat miten tahansa, niin Jumala joutuu luopumaan kaikkivaltiudestaan. Mutta tämäkin ongelma saa ratkaisunsa jouluyönä. Jumala voi tulla niin heikoksi, että hän ei jaksa kantaa edes ristin poikkipuuta. Jouluyönä kaikkivaltias Jumala teki itsestään niin heikon, että hän ei jaksanut pitää edes päätään pystyssä, vaan tarvitsi äidin tai isän kättä avukseen. Kaikkivaltias Jumala kätkeytyy heikkouteen – ja on samalla kaikkivaltias. Kaikkivaltias Jumala oli maailmassa niin havaittavalla tavalla, että hänet saattoi ottaa syliin. Sama Jumala kuitenkin herätti Jeesuksen kuolleista pääsiäispäivänä.

Lapsi on lahja. Jumala tulee Jeesus-lapsessa ihmiseksi ja lahjoittaa hänessä kaiken, mitä tarvitsemme tässä elämässä ja tulevassa. Mutta kuka tämän lahjan saa omakseen? Jeesuksen mukaan taivaan valtakunta kuuluu lasten kaltaisille. Tätä on yritetty hurskaasti selittää siten, että lapset ovat nöyriä ja vähään tyytyväisiä ja ottavat kaiken kyselemättä vastaan. Reilun kahden viikon kokemuksella sanon, että tämä on pötypuhetta. Vastasyntynyt on vaativa olento. Hän vaatii kaiken huomion itsekkäästi itselleen. Jos hänellä on jokin tarve, hän ilmaisee sen kovaäänisesti, oli vuorokaudenaika mikä tahansa. Aina vanhemmat eivät edes ymmärrä, mikä on vialla. Silloin isä ja äiti ovat ymmällään lapsensa kanssa. Ja innolla jo odotan poikamme kyselykautta. Silloin viimeistään kaikki asiat tulevat kyseenalaistetuiksi.

Mutta juuri tässä on evankeliumi. Lapsen ei tarvitse muuttua nöyräksi ja vähään tyytyväiseksi - eli aikuiseksi – jotta voisi uskoa Jeesukseen Vapahtajana. Eikä tarvitse sinunkaan. Itsekkäänä, vaativana ja kovaäänisenä saat ottaa Jeesuksessa vastaan syntiesi anteeksiantamuksen. Kyselevänä, kyseenalaistavana ja tyytymättömänä saat valmiin, ihanan lahjan.

Miksi sitten Jeesus asetti tällaisen mahdottoman olennon taivaan valtakunnan esikuvaksi? Ensinnäkin siksi, että taivas on avattu mahdottomia varten. Jos taivaan valtakunta kuuluu niin mahdottomalle olennolle kuin lapselle, et sinäkään jää sen ulkopuolelle. Toiseksi: mikä onkaan into, jolla nälkäinen pieni lapsi käy imemään äitinsä rintaa. Olisipa meillä edes pieni määrä tuosta innosta käydä nauttimaan syntien anteeksiantamuksen ja autuuden lahjoja. Suotta ei apostoli Pietari kirjoita: ”Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen. Olettehan te maistaneet Herran hyvyyttä.” Kolmanneksi: se, mikä maailmassa on heikkoa ja vähäpätöistä, on Jumalalle arvokasta ja voimallista. Haavoittuvassa Jeesus-lapsessa oli läsnä koko Jumala täyteys. Kukapa olisi arvannut, että tästä Marian esikoispojasta sanotaan myöhemmin näin: ”Kun Jumala jälleen tuo Esikoisensa maailmaan, hän sanoo: - Kaikki Jumalan enkelit kumartakoot häntä.”

USKONNONOPETUS MEDIASSA JA TODELLISUUDESSA

Kirjoitus julkaistu Sanansaattaja-lehdessä 19.11.2009

Heinäkuun uutisköyhänä sunnuntaina avasin YLEn tekstikanavan ja näin siellä otsikon ”Uskonnonopetukseen tulossa muutoksia”. Vaikka kesäloma oli kauneimmillaan, avasin kiireen vilkkaa sivun nähdäkseni, miten työnkuvani muuttuisi tulevaisuudessa. Kyseessä oli opetusministeri Henna Virkkusen Väli-Suomen sanomalehdille antama haastattelu, jossa Virkkunen oli todennut - toimittajan sitä erikseen kysyessä - että uskonnonopetuksen korvaaminen ns. uskontotiedolla voidaan selvittää, mutta itse hän ei näe tarvetta muutoksille. Uutisen otsikko ja sisältö eivät vastoin hyvää journalistista tapaa vastanneet toisiaan.

Muutenkin uutinen alkoi elää tiedotusvälineissä omaa elämäänsä. Kansalle annettiin kuva, jonka mukaan uudistuksesta olisi jo päätetty. Jopa uskonnonopettajia kouluttavan tiedekunnan dekaania oli haastateltu siitä, pystyykö opettajankoulutus mukautumaan muutokseen. Tämä siitä huolimatta, ettei mitään muutosta ollut tosiasiassa tekeillä.

Termin uskontotieto oli edellisvuonna nostanut julkisuuteen kaksi miestä: Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola ja Opetushallituksen kehitysjohtaja Markku Rimpelä. Molempien mielestä tulevaisuuden peruskoulussa kaikkien tulisi mahtua samalle uskontotunnille, jossa uskontoja käsiteltäisiin ”puolueettomasti”. Jokainen, joka on keskustellut vakaumukseen ja elämän suuriin kysymyksiin liittyvistä aiheista tietää, että tämä on mahdotonta.

Rimpelän mukaan uskonnonopetusta tulee lisäksi kehittää enemmän etiikan suuntaan. Sitä Rimpelä ei kuitenkaan kertonut, kuka määräisi arvopohjan kaikille yhteiselle etiikan opetukselle. Olisiko se virassa oleva opetusministeri, Suomen Gallup vai kenties Hannu Karpo, joka tunnetusti on pienen ihmisen puolella? Etiikan opetus ilman arvopohjaa ja ihmiskäsitystä on kuitenkin mahdotonta. Jos arvopohja ei ole tiedostettu (kuten vaikkapa kristilliset arvot), niin sitten se on tiedostamaton. Tämä puolestaan johtaa helposti indoktrinaatioon eli piilovaikuttamiseen.

Laaksolan johtama lehti julkaisi aiheesta myös kirjoituksen ”Nykykoulussa opetetaan monia uskontoja”, jonka viesti oli lähinnä se, että rehtorit joutuvat näkemään isoissa kaupungeissa vaivaa työjärjestysten laadinnassa. Toisin sanoen Laaksola ajoi uskontotietoa yhden asian takia: rahan säästämiseksi. Ei siis pedagogisista syistä. Mutta kuinka kävi? Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen ilmoitti, että Rimpelän kanta ei edusta Opetushallituksen näkemystä. Muutama viikko sitten opettajien ammattijärjestö OAJ puolestaan ilmoitti, ettei se ole ajamassa muutoksia uskonnonopetukseen eli sekään ei ole pää-äänenkannattajansa päätoimittajan näkemysten takana.

Viime kuukausina tyhjästä pulpahtanut uskonnonopetuskeskustelu on varmasti sekoittanut monen ihmisen ajatuksia. Keskustelun ajoitus johtuu meneillään olevasta perusopetuksen tuntijaon ja yleisten tavoitteiden uudistamisesta. Tämä uudistus tehdään keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa. On erikoista, että katsomusaineet joutuvat lähes säännönmukaisesti silloin suurimman keskustelun kohteeksi. Usein tätä keskustelu käydään tosiasioihin perustumattomien olettamusten ja mielikuvien varassa. Useinkaan en tunnista opettamaani oppiainetta lehtien palstoilla tai Internetin keskustelupalstoilla käytävästä keskustelusta. Mitä tarkoitan? Otetaan esimerkki lähihistoriasta.

Suomessa korvattiin vuonna 2003 uskonnonvapauslain uudistamisen yhteydessä käsite tunnustuksellinen uskonnonopetus käsitteellä oman uskonnon opetus. Tämän jälkeen olen lukemattomat kerrat kuullut, kuinka ”koulussakaan ei saa enää opettaa uskontoa”. Tai ”eikös se ole nykyään lähinnä niitten maailmanuskontojen opiskelua?” Vastaavasti jotkut käyvät edelleen vuonna 2009 taistelua, että tunnustuksellinen uskonnonopetus lakkautettaisiin. Mutta mitä tapahtui opetussuunnitelmarintamalla samaan aikaan kun keskustelu hirttäytyi sanaan tunnustuksellinen? Vuonna 2004 käyttöön otetuissa perusopetuksen ja lukion valtakunnallisissa opetussuunnitelmien perusteissa kristinuskon asemaa vahvistettiin edelliseen opetussuunnitelmaan nähden. Perusopetuksessa Raamatun asemaa korostettiin osana etiikan opetusta ja lukiossa etiikan kurssin yhteyteen lisättiin kristillisen opin osio. Tämä sisällöllinen muutos jäi myös kristillisessä mediassa täysin paitsioon.

Miksi sitten media on helposti uskonnonopetuksen kimpussa? Siksi, että se on helposti tunteita herättävää. Kun Suomen Kuvalehti alkusyksystä kysyi aiheellisesti, opetetaanko Suomen kouluissa liikaa matematiikkaa, kukaan ei reagoinut. Mutta kun Tampereen opetuspäällikkö muutaman viikon perästä esittää uskonnonopetuksen siirtämistä kirkolle, on sopulilauma hampaat terävinä valmis taistoon.

Professori Antti Räsäsen laajan kyselytutkimuksen mukaan valtaosa suomalaisista ymmärtää uskonnonopetuksen arvon aikuisiällä. Valtaosa suomalaisista myös antaa sille tukensa. Populistinen mediakeskustelu on siis kaukana tosielämästä

Pelastavatko taito- ja taideaineet Suomen nuorison itsetunnon?

Oheinen kirjoitus on julkaistu akunperin Kotimaan blogissani 15.11.


Olin eilen pakollisessa koulutspäivässä. Koulutuspäivässä oli n. 450 opettajaa esiopetuksesta ammatillisen koulutuksen ja lukion opettajiin. Siinä välissä me perusopetuksen opettajat.

En kadehdi koulutuspäivän järjestäjää, jonka täytyy järjestää tilaisuuden alkuun n. tunnin mittainen kaikille yhteinen ohjelma, jotta päivästä saadaan työpajojen lisäksi riittävän pitkä. Se on itse asiassa mahdottomampi tehtävä kuin pystykirnun nuoleminen. Miten saada osallistujien motivaatio heräämään - ja vieläpä opettajien, jotka ovat aivan mahdoton porukka kouluttaa!

Ratkaisu on sama kuin 7 päivää lehdellä: julkisuuden henkilöt! Riittävästi nimeä kehiin, niin hyvä tulee. Niinpä nytkin oli Kolme Kovaa Luuta puhumassa.

Kolmesta puheenvuorosta jäin miettimään erästä. Puheenvuoron aiheena oli luovuus ja innovaatiot. Puhuja kertoi, kuinka meillä suomalaisilla on huono itsetunto emmekä osaa kaupata brändiämme kuten amerikkalaiset jne jne...

Mikä onkaan ratkaisu itsetunto-ongelmaan? Taito- ja taideaineiden määrän lisääminen koulussa!

Siinä vaiheessa poistin (jälleen kerran varmistimen). Kerron nyt oman kokemukseni. Teen sen kiertotietä käyttäen.

Olipa kerran poika nimeltä Jammo Kiitola, joka aloitti peruskoulun. Varsin nopeasti kävi ilmi, että Jammo ei ole kätevä käsistään. Villalanka ei oikein meinannut pysyä neulansilmässä eivätkä sakset (ja myöhemmin saha) saaneet paperista (vanerista) sopivaa lopputulosta aikaan. Väriliitukaan ei tuottanut paperille sitä, mitä aivot ajattelivat. Eivätkä jalat olleet sen paremmat. Pituushypyssä ei 1,5 metriä meinannut ylittyä millään eikä luistin pitää jalan alla.

Vähitellen kävi selväksi, että Jammo ei osaa piirtää, ei tehdä käsitöitä, ei askarrella eikä liikkua. Ei siitä paljoa puhuttu, mutta joukkueeseen liikuntatunnilla Jammo valittiin aina viimeisten joukossa.

Mutta Jammolla oli mielikuvitusta ja kielipäätä. Ainekirjoitus oli Jammon mielipuuhaa. Jammo tykkäsi myös lukea paljon. Niinpä Jammo sai näistä kaipaamiaan onnistumisten kokemuksia helvetillisten kuvis- liikka- ja käsityötuntien välissä. Lukuaineet rakensivat - ja pelastivat - Jammon itsetunnon.

Mitä me Jammon kertomuksesta opimme? Tuskin mitään. Stereotypia siitä, että kaikki nuorethan rakastavat taito- ja taideaineita elää niin syvässä, että sitä on vaikea muuttaa. Tai että ne automaattisesti rakentavat nuoren itsetuntoa, kun taas teoria-aineet nakertavat sitä.

Silti vetoan tuntijakotyöryhmään: Hyvät Helsingin herrat. Ottakaa huomioon, että oppilaat ovat erilaisia ja ovat erilaisilla lahjoilla varustettuja. Ottakaa huomioon, että innovaatioita ja luovuutta voi syntyä myös muissa kuin taito- ja taideaineissa. Antakaa lukemiseen orientoituneiden oppilaiden rakentaa itsetuntoaan lukuaineiden kautta.



PS: Jos luit tänne asti ja olet nyt vihainen taito- ja taideaineiden opettaja, niin todettakoon, että tämä kirjoitus ei ole taito- ja taideaineita vastaan suunnattu. Kirjoituksen tarkoitus on vain tuoda mitalin toinen puoli näkyviin.

”Keskustelu uskonnonopetuksesta perustui väärinkäsityksiin”

Puheenvuoroni aiheesta KD-lehdessä otsikoituna oheisella tavalla otsikoituna on luettavissa täältä:

http://www.kd.fi/KD/weblehti/fi/index.php?we_objectID=5591


Kirjoitus osui nappiin, katso myös täältä: http://www.ts.fi/online/kotimaa/82183.html

SAARNA USKON JA EPÄUSKON SUNNUNTAINA 18.10.2009

Ohessa pitämäni saarna 20. sunnuntaina helluntaista, jonka aiheena on siis Usko ja epäusko.


Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: »Tämän täytyy olla se profeetta.» Toiset sanoivat: »Hän on Messias.» Mutta toiset epäilivät: »Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.» Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi.
Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: »Miksi ette tuoneet häntä?» Miehet vastasivat: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.» Silloin fariseukset sanoivat: »Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään - kirottuja kaikki!» Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.» Mutta toiset sanoivat hänelle: »Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.»

Oli vietetty lehtimajajuhlaa. Vuodenaika oli suurin piirtein sama kuin mitä vietämme juuri nyt. Jeesus oli noussut kesken juhlan päätöspäivää esiin ja kutsunut ihmisiä luokseen luvaten, että hänen luokseen tulevalla ei ole koskaan jano. Jeesus oli myös luvannut, että hänen luokseen tulevan sisimmästä kumpuavat elämän veden virrat eli Pyhä Henki. Päivän evankeliumi on reaktio näihin Jeesuksen sanoihin.

Millä tavoin Jeesus sitten torjuttiin? Entä millä tavoin Jeesus otettiin vastaan? Nämä on syytä ottaa tarkasti huomioon, koska samat lainalaisuudet toteutuvat myös silloin, kuin me puhumme uskosta ja epäuskosta omassa elämässämme.

Mutta ennen kuin menemme näihin lainalaisuuksiin, on syytä määritellä käsitteet usko ja epäusko tarkemmin. En ole vakuuttunut siitä, mitä päivän aiheesta yleisesti lausutaan. Aikamme uskonnollinen ilmasto suosii epävarmuuteen jättäytymistä. Kaiken epäilemisestä on tehty ihanne. Siitä on tehty jopa aikuisen uskon mittapuu. ”Ennen olin mustavalkoinen – nykyisin suvaitsevainen.” On myös haluttu häivyttää raja uskovan ja epäuskossa elävän väliltä. Tällainen jako on kuulemma luokitteleva ja muottiin laittava. Epäuskosta on tullut paikoitellen kirkossa jopa tavoiteltava asia. Mitä muuta tahansa saat tehdä, mutta et kutsua ihmisiä uskomaan Jeesukseen. Se on painostamista ja käänyttämistä.

Sanotaan myös niin, että usko ja epäusko taistelevat kristityn ihmisen sydämessä jatkuvasti. Sitä en allekirjoita, koska tämä vie pohjan pois Jumalan teoilta. Toki ihmisessä taistelevat Henki ja liha jatkuvasti – ja voihan ihminen joutua pelastavan uskon ulkopuolellekin. Meitä myös kehotetaan tutkimaan itseämme, olemmeko pysyneet uskossa. Silti tämä taistelu on mielestäni eri kuin uskon ja epäuskon jatkuva taistelu ihmisen sydämessä. Itse asiassa: kehotus itsensä koettelemiseen on annettu seurakunnalle. Olemmeko seurakuntana pysyneet Jumalan lahjojen äärellä?

Toisin sanoen: usko on Jumalan lahjojen vastaanottamista. Se ei ole ihmisen omaa aikaansaannosta, koska hengellisesti kuollut ihminen pystyy puristamaan itsestään uskoa saman verran kuin vettä Saharasta tai öljyä peruskalliosta – ei pisaraakaan. Usko ei myöskään tarkoita ihmisen hengellisen elämän eri vaiheita tai mielialan muutoksia. Vaikka hengellinen elämäsi vaikuttaisi kuivalta kuin viikon vanha ruisleipä tai vetiseltä kuin lokakuinen Porrassalmenkatu, ei uskosi ole siihen sammumassa. Uskoa on, kun hyväksyt Jumalan suurimman lahjan – Jeesuksen – ja annat hänen olla elämässäsi läsnä.

Epäusko puolestaan merkitsee, että ihminen ottaa elämän omiin käsiinsä pois Jumalan käsistä. Se ei merkitse Jeesukseen uskovan ihmisen hengellisen elämän erilaisia kausia eikä epäilyksen hetkiä, joita jokaisen kristityn elämässä tulee. Se merkitsee Vapahtajan tietoista kieltämistä, Jumalan käskyjen hylkäämistä ja piittaamattomuutta viimeisestä tuomiosta. Epäuskossa elävälle kysymys syntien anteeksiantamuksesta on absurdi, koska hän ei ole omaa syntisyyttään kohdannut. Uskossa elävälle syntien anteeksisaaminen on puolestaan koko elämän tärkein kysymys.

Nyt viimein pääsemme siihen, miten Jeesus tässä evankeliumissa otettiin vastaan ja miten torjuttiin. Ensiksi ne, ottivat vastaan Jeesuksen profeettana ja Messiaana. Profeetta ei tässä yhteydessä tarkoita mitä tahansa profeettaa, vaan Jumalan erityisesti lupaama, Mooseksen kaltainen Jumalan ilmoituksen tuoja. "Herra, teidän Jumalanne, antaa veljienne joukosta nousta profeetan, joka on minun kaltaiseni. Häntä teidän tulee kuunnella. Näin siis Mooses (5 Moos 18) Jumalan lupauksen perusteella lausuu. Jumala itse puolestaan oli sanonut tästä Mooseksen kaltaisesta profeetasta näin: Jos joku ei kuuntele niitä sanoja, jotka hän minun nimissäni puhuu, minä itse vaadin tilille sen miehen.

Niitä, jotka ottivat Jeesuksen vastaan Messiaana – vapauttajakuninkaana ja pelastajana – sekä Mooseksen kaltaisena profeettana, yhdistää kaksi asiaa. He tunsivat kirjoitukset. Eivät he muuten olisi osanneet odottaa Messiasta. Eivät he muuten olisi osanneet odottaa Mooseksen kaltaista profeettaa saapuvaksi. Jotta voisimme uskoa Jeesukseen, tulee meidän olla tietoisia uskomme perusasioista. Onhan kirjoitettu: "Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu."
Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista?(Room 10:13-14) Todellinen usko voi syntyä vain kuulemalla todellisia asioita. Pelastava usko voi syntyä vain kuulemalla siitä, mitä on pelastus ja kuka on pelastaja.

Mutta Jeesukseen uskovia yhdistää tässä evankeliumissa myös toinen asia. He myös pitivät totena sitä, minkä olivat oppineet. He tunnustivat Jeesuksen pelastajakseen. ”Tämän täytyy olla se profeetta, hän on Messias.” He olivat vakuuttuneita – niin miksi? Jeesuksen omien sanojen voimasta. He olivat kuulleet Jeesuksen omia sanoja. Eivät kuulopuheita, eivät tulkintoja tai tutkimuksia Jeesuksesta, vaan Jeesuksen omaa julistusta. Siinä oli heidän uskonsa perusta.

Entä sitten epäuskon valtaan jääneet? Ensinnäkin he eivät tunteneet tosiasioita Jeesuksesta. Tässähän näyttää siltä, että ihmiset eivät tienneet Jeesuksen olevan Betlehemistä syntyisin ja olevan Daavidin sukua. Messiasta odottaville tällä oli suuri merkitys. Messias kun olisi tulossa juuri Betlehemistä. Kuinka usein ihmiset jäävätkin Jeesuksen ja Raamatun kanssa samanlaiseen tietämättömyyteen! Tämä on yksi este pelastavan uskon syntymiselle: tietämättömyys. Ei tiedetä, mitä merkitystä vaikkapa Jeesuksen ristinkuolemalla on. Aivan kuten eräs rippikoululainen asian ilmaisi: ”Nyt tiedän, mitä merkitystä Jeesuksen kuolemalla on. Aiemmin vain ajattelin, että Jeesus kuoli, ei sen enempää.”

Toinen epäuskoon jääneitä yhdistävä tekijä on asenteellinen kiivaus Jeesusta vastaan tietämättömyyteen yhdistettynä. Tämä on vieläkin pahempaa kuin tietämättömyys. Tietämättömyys voidaan korjata opiskelemalla Raamattua, käymällä rippikoulu tai kuulemalla saarnoja. Mutta nyt fariseukset olivat valmiit langettamaan jopa kirouksen niiden päälle, jotka uskovat Jeesukseen. Ne, jotka Jeesukseen uskovat, ovatkin mistään mitään ymmärtämätöntä rahvasta. Kuin suoraan 2000-luvun Internet-keskustelupalstalta, jossa uskovat saavat kuulla kunniansa! Kaiken huipuksi VT:n profeetoista Debora ja Joona olivat kotoisin Galileasta.

Entä me? Vastaan Raamatun sanalla 2. Timoteuskirjeestä:

Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut. Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen.

Toisin sanoen: juurru omaan seurakuntaasi, juurru Raamatun sanaan –juurru Kristukseen syvemmin.

YHTEINEN KATSOMUSOPETUS PEDAGOGISESTI ONGELMALLISTA

Kirjoitin oheisen mielipidekirjoituksen paikalliseen maakuntalehteen Itä-Savoon 12.10.2009. Kirjoitus, johon viittaan, löytyy vaillinaisena täältä:

http://www.ita-savo.fi/scripts/edoris/edoris.dll?tem=lsearchart&search_iddoc=9563618


Mikä unohtui sanoa, on se, että uskonnon muiden osa-alueiden laiminlyöminen olisi paitsi sääli, myös katastrofaalista yleissivistyksen kannalta.




YHTEINEN KATSOMUSOPETUS PEDAGOGISESTI ONGELMALLISTA

Savonlinnan sivistystoimenjohtaja Markku Kankkunen ilmoittaa Itä-Savossa 8.10. varovasti kannattavansa kaikille avointa eettistä oppiainetta. Jutusta ei käy ilmi, kannattaako Kankkunen nykyisen oman uskonnon opetuksen korvaamista kokonaan uudella oppiaineella vai olisiko ko. oppiaineen rinnalla myös uskontokunnittain eriytyvää ainesta.

Mikäli oman uskonnon opetus korvattaisiin Kankkusen esittämällä tavalla, on tämä pedagogisesti erittäin ongelmallista. Ensinnäkin katsomusaineiden tutkimuksessa ollaan yleisesti sitä mieltä, että pystyäkseen kohtaamaan toisen ihmisen vakaumuksen tulee ensin olla selvillä omasta vakaumuksestaan. Tätä oman uskonnon opetus palvelee hyvin. Uskon, että oman uskonnon opetuksella on myös kotouttava rooli maahanmuuttajien keskuudessa. Tätä tukee mm. Kuopion yliopistossa laadittu sosiaalityön kandidaatintutkielma, jonka mukaan omalla uskonnolla on merkittävä turvallisuutta ja identiteettiä rakentava tekijä pakolaisten keskuudessa.

Toiseksi mistä löydämme ne perusarvot, jotka kaikki ihmiset ovat valmiita jakamaan? Etiikka pohjautuu aina arvoihin ja ihmiskäsitykseen. Kuka määrittelee Kankkusen mallissa, mitä arvoja ja ihmiskäsitystä halutaan edistää? Näen tässä jopa indoktrinaation vaaran, ellei tätä kirjoiteta selkeästi auki.

Kolmanneksi uskonnolla on monia muitakin ulottuvuuksia kuin eettinen ulottuvuus. Olisi vahinko, jos nämä ulottuvuudet jäisivät katsomusopetuksessa käsittelemättä.

Mainittakoon myös, että Ranskassa uskonnonvapaus perustuu täysin erilaisiin lähtökohtiin kuin Suomessa. Ranskassa uskonnonvapaus on negatiivista uskonnonvapautta eli kansa pyritään pitämään uskonnosta vapaana mm. koululaitoksessa. Suomessa uskonnonvapaus on positiivista uskonnonvapautta eli turvataan kansalaisten vapaus harjoittaa uskontoa ja saada sen mukaista opetusta - tai olla harjoittamatta ja saamatta. Siksi Ranskan malli katsomusopetukseen ei ole Suomen olosuhteisiin siirrettävissä.

Myytti kotiseurakunnasta?

Olin tänään kotiseurakuntani tilaisuudessa. Kotiseurakunnalla tarkoitan sitä seurakuntaa, johon Väestörekisterikeskuksesta saamani tiedon mukaan kuulun nyt neljättä vuotta. Kun muutin paikkakunnalle, sain kotiseurakunnastani kutsun tulla mukaan kotiseurakunnan toimintaan.

Mikä sitten on koti? Kun tulen työpäivän jälkeen kotiini, tapahtuu seuraavaa:

-Koen olevani tervetullut. Vaimo tai vähintään kissa - useimmiten molemmat - ovat jo ovella vastassa. Mitä pitempään olen ollut poissa, sitä lämpimämpi on vastaanotto.

-Tämän jälkeen vaihdetaan kuulumiset. Mitä päivän aikana on tapahtunut, ilot ja surut, hauskat sattumukset ja verenpaineennostattajat.

-Sitten käydään ruokailemaan tai kahvittelemaan. Tämän jälkeen on mukavaa ja turvallista olla toista lähellä, puuhata yhdessä jotakin.

-Kun taas pitää lähteä kotoa pois, on mukava toivottaa toiselle tuvallista matkaa ja mukavaa päivää.

-Jos jostain syystä ei tule kotiin silloin kuin pitäisi, kotona ollaan huolissaan, varsinkin jos ei huomaa ilmoittaa asiasta.

******************************
Kun taas menen kotiseurakuntani tilaisuuteen seurakuntakodille, tapahtuu seuraavaa:

-Pahimmassa tapauksessa kukaan ei tervehdi eikä sano sanaakaan. Eivät edes ne, kenen kanssa toimit samassa luottamuselimessä. Ei tietenkään, kun et ole asunut viimeistä seitsemääkymmentä vuotta sääminkiläisenä tai ole täältä kotoisin.

-Kukaan ei istu kuin äärimmäisessä tilanahtaudessa samaan pöytään.

-Kun lähdet pois, ketään ei vaikuta kiinnostavan, vaikka seuraavan kerran tulisit kotiseurakuntaasi viettämään omia hautajaisiasi.

******************************

Toisin sanoen: ainoa asia, mikä tuntuu yhdistävän kotia ja kotiseurakuntaa, on ruokapöytä. Mainittakoon pienenä yksityiskohtana, että yhden kerran elämäni aikana minua on kielletty istumasta samaan ruokapöytään. Tämä tapahtui kristillisen viikonlopputapahtuman yhteydessä. Ironista kyllä, tapahtuma kulki nimellä "Yhteyspäivät".

*****************************

Entisessä kotiseurakunnassani (johon myös kuuluin paikkakunnalla asumisen vuoksi), pidin raamattutuntia, jossa käsittelin yhteyttä. Olin juuri ollut eräässä seurakunnan tilaisuudessa, johon olin tullut, ollut ja lähtenyt ilman, että kukaan olisi sanonut sanaakaan. Kerroin tästä kokemuksesta, jolloin eräs seurakuntalainen totesi: "Ai pitäiskö aina kun uus ihminen tulee paikalle laittaa fanfaarit raikumaan ja järjestää ilotulitus vai mitä?" No, minulle kyllä riittäisi kädenpuristus (paitsi sikainfluenssaepidemian aikana) ja kokemus siitä, että läsnäolollani on oikeasti merkitystä. Tästä emme päässeet tuon raamattuluennon aikana yksimielisyyteen. Tuon seurakuntalaisen mielestä vaadin liikoja.

*******************************

Viime päivien aikana olen taas seurannut keskustelua, jossa messuun kaivataan "yhteisöllisyyttä" ja "yhdessä tekemistä" ja "maallikkovastuunkantoa". Näiden äärellä joudun kysymään: a) mikä itsetarkoitus on sillä, että liturgiaa toteuttamassa huseeraa mahdollisimman paljon väkeä, b) miten yhteisöllisyys tätä kautta lisääntyisi, jos olemme sitten kirkkokahveilla toisillemme kuin ilmaa?

******************************

Kaikkein tärkeintä seurakunnassa on tietysti armonvälineiden kautta yhteys Kristukseen, johon elämä ja autuus ovat kätkettyinä. Mutta miten voisi seurakunnassa toteutua efesolaiskirjeen sana: "Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät." Onhan tuo toki Jumalan sanana täysin totta jo nyt, mutta miten sen voisi myös kokea elävänsä seurakunnan keskellä todeksi? Lääkkeitä tähän on, mutta se onkin jo toisen kirjoituksen paikka.

Lähimmäinen

Pidin eilen oheisen saarnan. Pyhän aiheena oli paljonpuhuva "lähimmäinen". Oheinen Ruutin kirjan katkelma on mielestäni hyvin puhuteleva kertomus rohkeudesta ja kiintymyksestä - mutta sisältää myös syvällisen iankaikkisuusnäkökulman.

Ruut 1: 8-11, 14-18
Noomi sanoi miniöilleen: »Palatkaa kumpikin äitinne luo. Olkoon Herra teille hyvä, niin kuin te olette olleet hyviä vainajiamme ja minua kohtaan. Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla.» Hän suuteli heitä, mutta he puhkesivat itkuun ja sanoivat: »Ei, me tahdomme, että sinä viet meidät kansasi luo.» Silloin Noomi sanoi: »Menkää takaisin, tyttäreni! Mitä syytä teillä on tulla minun mukaani? Enhän minä enää voi synnyttää poikia teille miehiksi.»
Miniät itkivät nyt vielä katkerammin. Viimein Orpa suuteli anoppiaan hyvästiksi, mutta Ruut ei suostunut eroamaan Noomista. Silloin Noomi sanoi: »Katso nyt, kälysi lähti takaisin kansansa ja jumalansa luo. Lähde sinäkin kälysi mukana.» Mutta Ruut sanoi: »Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!» Kun Noomi käsitti, että Ruut oli lujasti päättänyt seurata häntä, hän ei puhunut siitä sen enempää.

Ruutin kirja on kaunis kertomus lähimmäisenrakkaudesta. Tämäkin katkelma jo itsessään on puhutteleva osio kiintymyksestä, sitoutumisesta ja rohkeudesta.

Ruut ja Orpa olivat valmiit sitoutumaan anoppiinsa Noomiin, vaikka tästä oli miehensä ja poikiensa kuoltua tullut köyhääkin köyhempi. He olivat valmiita lähtemään pois omasta kotimaastaan, vanhempiensa luota, vieraaseen maahan, jossa he olisivat vihattuja. Tämä johtui siitä, että Ruut ja Orpa olivat moabilaisia. Moabilaiset olivat kieltäneet Israelin kansaa kulkemasta maansa läpi, kun nämä olivat palaamassa Egyptistä.

Sen jälkeen Moabin kuningas lähetti vielä profeettansa kiroamaan Israelin (4.Moos.22). Niinpä Mooseksen laissa lukee:
Ketään ammonilaisista tai moabilaisista ei saa lukea Herran kansaan kuuluvaksi. Kukaan heidän jälkeläisistäänkään, edes kymmenennestä sukupolvesta, ei pääse Herran kansan joukkoon(5 Moos.23:4-7).

Israelilaisten kotimatkan viimeisessä vaiheessa tapahtui vielä toinenkin selkkaus: Moabin tyttäret viettelivät valitun kansan miespuolisia jäseniä seksuaalisiin synteihin ja epäjumalanpalvelukseen. Nämähän kulkivat Baalin palvonnassa käsi kädessä. Ei siis ihme, että Noomi sittenkin epäröi ottaa miniöitään mukaan kotimaahansa. Heidän kohtalonsa olisi ollut todennäköisesti aika karu. Kukaan israelilainen mies ei olisi ottanut heitä vaimoikseen, joten hekin olisivat olleet tuomittuja elinikäiseen köyhyyteen. Millä nämä naiset olisivat sitten saaneet jokapäiväisen elantonsa? Todennäköisesti prostituutio olisi ollut ainoa vaihtoehto.

Israelin kansan elämässä oli perusteltua, että moabilaiset oli näin torjuttu. He olivat vieneet Israelin kansaa epäjumalanpalvelukseen ja sitä kautta syntiin, pois Jumalan luota. Kaikki, mikä vie ihmisen pois Jumalan yhteydestä, on syntiä. Olipa se sitten miten kauniilta tuntuva asia tahansa. Tai jos joku lähimmäinen viettelee syntiin, eroon Jumalasta, ei tätä voi hyväksyä. Lausuuhan Jeesus kovia sanoja niille, joiden kautta viettelykset tulevat. On kuitenkin synti suhtautua kovalla tavalla muukalaisiin vain sillä perusteella, että nämä ovat muukalaisia. Katkeruus, viha ja halveksunta muukalaisia kohtaan eivät ole oikeutettuja. Sillä samalla, kun Jumala oli antanut määräyksensä moabilaisiin liittyen (tarkkaan luettuna määräajaksi), hän oli määrännyt, että osa viljasta tulee jättää muukalaisia varten.

Siksi on pidettävä huolestuttavana sitä kehitystä, joka Suomessakin on nostanut päätään. Muukalaisia, jotka tulevat usein hyvinkin karuista olosuhteista kantaen sotien, väkivallantekojen, kidutuksen, kodittomuuden, menetysten ja jatkuvan pelon traumaa sielussaan, pidetään vihollisina. Miksi näin on? Voidaan puhua tietämättömyydestä, ennakkoluuloista ja suvaitsemattomuudesta. Valistuksen aatteen mukaan nämä asiat voidaan korjata tietoa jakamalla. Kun ihmiset oppivat tuntemaan toisiaan ja saavat tietoa oudolta vaikuttavasta kulttuurista, ihmiset alkavat rakastaa toisiaan. Osittain tämä voikin pitää paikkansa. Lopulta on kuitenkin niin, että asenne muukalaisia kohtaan kumpuaa ihmisen vanhasta uskontunnustuksesta, talletettuna Jesajan kirjaan: Sinun viisautesi ja taitosi harhauttivat sinut, niin että sanoit: "Vain minä, kukaan ei ole vertaiseni!" Tästä nousee ihmisen itsekkyys, omaan napaan tuijottaminen. Sen muuttamiseen tarvitaankin sitten Pyhän Hengen valaisua. Tarvitaan sitä, että Jumala itse ottaa rinnasta kivisydämen pois ja antaa elävän sydämen tilalle.

Mutta takaisin Ruutiin ja hänen perheeseensä. Noomi sanoi Ruutille ja Orpalle: ” Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla.” Tuohon aikaan nainen olikin riippuvainen miehestään. Turva ja onni löytyivät aviomiehen luota. Se oli Jumalan suurta armoa, että nainen sai hyvän aviomiehen. Mutta mitä sanookaan Ruut: ”Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Toisin sanoen: Ruut lupasi seurata anoppiaan mihin tahansa tämä menisi. Hän tahtoi myös jakaa Noomin uskon, turvata samaan Jumalaan. Siksi myöhemmin Ruutin kirjassa sanotaankin: ”Herra palkitkoon sinulle tekosi, niin että saat täyden hyvityksen häneltä, Israelin Jumalalta, jonka siipien alta tulit etsimään suojaa."

Näin tämä kertomus saa paitsi ajallisen, myös iankaikkisen näkökulman. Ruut tahtoi turvata elävään, Israelin kansan Jumalaan. Mutta mietipä saarnan alkuosan valossa näitä Ruutin sanomia sanoja: Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Eivätkö ne olekin julkeat sanat! Miten Ruut uskaltaa sanoa nämä sanat? Millä perusteella hän sanoo Noomin Jumalaa omaksi Jumalakseen ja Noomin kansaa –Israelin kansaa – omaksi kansakseen? Olihan Mooseksen laissa selkeästi sanottu, ettei kukaan moabilainen pääse Herran kansan osaksi?

Vastaukseksi tulee lunastusarmo. Ruut menee perille päästyään keräämään tähkäpäitä pellolta. Siellä hän tapaa Boaksen, joka on Noomin sukulainen. Tämä Boas sallii Ruutin kerätä pellolta tähkäpäitä niin paljon kuin tarpeen oli – ei vain niin, että Ruut ja Noomi olisivat nipin napin tulleet toimeen, vaan reilulla kädellä. Boas myös antoi Ruutin kulkea palvelijoidensa mukana sadonkorjuun ajan – tämä siitäkin huolimatta, että Ruut ei olisi kelvannut Boaksen palvelusväen joukkoon.

Eikä tässä vielä kaikki. Koska Boas oli Noomin sukulainen, hänellä oli mahdollisuus toimia sukulunastajan asemassa. Sukulunastaja oli mies, joka saattoi lunastaa köyhyyden vuoksi myydyn omaisuuden takaisin suvun haltuun. Jos sukulainen mieli lunastaa itselleen pellon, velvollisuuksiin kuului myös tarvittaessa ottaa puolisokseen mahdollisesti jälkeenjäänyt leski. Kuulostaa oudolta, mutta tämä oli Mooseksen lain säätämä vastine meidän kansaneläkkeellemme. Tämä järjestelmä vähensi huomattavasti niitä, jotka joutuivat valitsemaan nälkäkuoleman tai katunaisen osan välillä.

Boas ei välitä siitä häpeästä, mitä moabilaisen naisen vaimoksi ottaminen mahdollisesti toisi mukanaan. Hän lunastaa Noomin suvulle kuuluneen pellon itselleen ja ottaa Ruutin puolisokseen. Kuinka syvällinen kuva tämä onkaan siitä lähimmäisyydestä, jota Kristus osoittaa meitä kohtaan. Hän ei häpeä meidän syntejämme, koska hän on itse ottanut ne kantaakseen. Hän ei häpeä köyhyyttämme, koska hän itse on tullut köyhäksi tehdäkseen meistä rikkaita perillisiä. Hän ei häpeä syntyperäämme – olihan hän itse asemassa, että hänen oma kansansa ei ottanut häntä vastaan. Kristus ei häpeä kutsua sisarikseen ja veljikseen niitä, jotka tulevat hänen luoksensa ja pyytävät, että saisivat olla hänen omiaan. Hän ei häpeä, vaan lunastaa itselleen. Ei kauppaehtoja, vaan pelkkää armoa. Sen armon kautta me saamme takaisin, minkä syntiinlankeemuksen vuoksi olemme menettäneet.

Ruut etsi siipien suojaa Israelin Jumalan luota. Hän ei joutunut pettymään. Emmekä mekään joudu. Kun näin on, emmekö jakaisi Jumalan rikkautta toisillekin? Emmekö osoittaisi muukalaisille laupeutta – sillä Jumalan silmissä mekin olemme olleet muukalaisia, ennen kuin olemme armosta tulleet hänen perheenjäsenikseen?

Saarna 10. sunnuntaina helluntaista

Jeesus sanoi:
»Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan? Autuas se palvelija, jonka hänen isäntänsä palatessaan tapaa näin tekemästä! Totisesti: hänen hoitoonsa isäntä uskoo koko omaisuutensa.
Palvelija saattaa kuitenkin ajatella: ’Isäntä ei tule vielä pitkään aikaan!’ Niin hän alkaa piestä palvelijoita ja palvelustyttöjä, syödä ja juoda ja juopotella. Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen isäntänsä tulee ja hakkaa hänet kuoliaaksi, ja niin palvelija saa saman kohtalon kuin epäuskoiset.
Jos palvelija tietää, mitä hänen isäntänsä tahtoo, mutta ei varaudu siihen eikä toimi hänen tahtonsa mukaan, hän saa monta raipaniskua. Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.»


Virkaurani huippuhetkiä ovat olleet, kun olen saanut toimia kirkkoherrana ja rehtorina. Kirkkoherrana olen toiminut kaksi päivää, rehtorina yhteensä viisi tuntia. Nämä ovat olleet tilanteita, joissa haltuuni on uskottu kaikkein eniten. Vastuu on painanut ja musertanut alleen! Vai onko sittenkään?

Päivän evankeliumi asettaa eteemme iankaikkisuusperspektiivin. Jumalan käskyistä kolme ensimmäistä koskee juuri iankaikkisuutta, suhdettamme Jumalaan. Seitsemän muuta käsittelevät ajallisia asioita, suhdettamme lähimmäiseen. Niilläkin tosin on suuri iankaikkinen merkitys. Se, joka vihaa veljeään, ei voi samaan aikaan rakastaa Jumalaa, opettaa 1. Johanneksen kirje.

Mutta ketä taloudenhoitajat ovat, joita Jeesus vertauksessaan tarkoittaa? Entä ketä ovat nämä, joille tulisi antaa leipäannos ajallaan? Vertaus voidaan varmasti ymmärtää kahdella tavalla. Se voidaan ymmärtää joko niin, että taloudenhoitaja on jokainen kristitty, jokainen Jeesuksen seuraaja. Tällöin tämä vertaus saa globaalin ulottuvuuden, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulman. Ei tämä ole ollenkaan väärin tämäkään ajatustapa. Onhan Jumala antanut ihmiselle tehtäväksi jo Eedenin puutarhassa viljellä ja varjella maata. Monta kertaa Raamattu myös kehottaa osoittamaan rakkautta ja vieraanvaraisuutta myös muukalaisia kohtaan. Siksi meidän jokaisen on syytä kysyä tänään itseltämme: miten olen elämässäni edistänyt oikeudenmukaisuutta ja ruoan tasan jakamista koko maailmassa? Olenko ottanut huomioon, että eräänä päivänä joudun tästäkin elämän osa-alueesta tekemään tiliä Kristuksen tuomioistuimen edessä?

Mutta kyllä tämä vertaus sittenkin on kohdistettu ennen kaikkea seurakuntaan, sen hyvinvointiin ja uskollisuuteen Kristusta kohtaan. Kristus on Herra, joka on palaamassa takaisin maan päälle viimeistä tuomiota toteuttamaan. Sen ajan, kun hän on taivaassa, hän on uskonut evankeliumin ja kirkkonsa taloudenhoitajiensa haltuun. Jeesus sanoi Pietarille: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu."

Juuri tämän kirkon hoitamisesta on kyse tässä Jeesuksen vertauksessa. Siinä on neljänlaisia palvelijoita – taloudenhoitajaa Jeesus nimittä samalla palvelijaksi (doulos), joka kreikankielessä tarkoittaa myös orjaa. Ensimmäinen palvelija on odottanut Herransa paluuta, pitänyt huolta laumasta, ruokkinut sitä ja varjellut sitä susilta. Häntä Jeesus nimittää autuaaksi eli toisin sanoen onnelliseksi. Miksi autuaaksi? Hän pääsee taivaaseen. Mitä tarkoittaa, että hänen hoitoonsa isäntä uskoo koko omaisuutensa? Sitä, että Jeesuksessa taivaaseen pelastuva omistaa kaikki taivaan aarteet ja perinnön. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän (Room 8:17)

Sitten Jeesus kertoo palvelijasta, joka tekee aivan toisin. Hän kertoo palvelijasta, joka ei usko Jeesuksen palaavan vielä pitkään aikaan ja ryhtyy siitä syystä keskittymään lähinnä omaan nautinnonhaluunsa. Hän suorastaan pahoinpitelee laumaansa ja tyydyttää omia syntisiä himojaan. Hänen turvansa on siinä, että hän uskoo Jeesuksen palaavan vasta paljon myöhemmin. Hänen logiikkansa on: ”Jeesus on viipynyt jo 2000 vuotta. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä!” Mutta Jeesus palaa hetkenä, jota yksikään ei tiedä. Tämän palvelijan kohtalo on – huomaa tämä! – sama kuin epäuskoisen. Toisin sanoen: näin toimiva palvelija oli joutunut armon ulkopuolelle. Kuinka hirveää onkaan, jos Jumalan valtakunnan palvelija joutuu kadotukseen. Niin Jeesus kuitenkin yksiselitteisesti sanoo.

Sitten Jeesus kertoo palvelijoista, joista ensimmäinen oli kyllä tietoinen Jeesuksen paluusta, mutta ei tehnyt mitään – ei hyvää eikä pahaa - vaikka oli saanut Jeesukselta lauman hoitoonsa. Hän siis tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta ei tehnyt. Hänen rangaistuksensa oli enemmän raipaniskuja kuin toinen, joka oli ollut tietämätön Jeesuksen tahdosta. Hän oli toiminut samoin kuin ensimmäinen, mutta ei ollut tiennyt tekevänsä väärin. Hän pääsee vähemmällä rangaistuksella.

Mitä eroa näillä kolmella viimeksi mainitulla palvelijalla oli ensimmäiseen verrattuna? Opettaako tämä vertaus nyt pelastumista tekojen kautta – mitä paremmin pappi hoitaa virkaansa, sitä paremmat mahdollisuudet hänellä on päästä taivaaseen? Ei! Mutta nyt eteemme nousee mainitsemani iankaikkisuusperspektiivi, joka ratkaisee, miten Jeesus kohtelee näitä neljää palvelijaa. Ensimmäinen palvelija oli odottanut Jeesuksen paluuta. Hänen silmiensä edessä oli jatkuvasti viimeisen tuomion ja iankaikkisuuden perspektiivi. Hän muisti, että on olemassa taivas ja on olemassa helvetti. Miten Jeesus kohteli tätä palvelijaa? Kuin ystäväänsä tai veljeään. Hän antaa tälle koko omaisuuden hoitoonsa. Hän julistaa tämän autuaaksi. Hän ei rankaise, vaan palkitsee. Toisin sanoen: tämä palvelija oli elänyt armosta. Ei hänen palvelustyönsä häntä pelastaisi, vaan se, että hän oli saanut syntinsä anteeksi. Iankaikkisuusperspektiivi oli vetänyt häntä lähemmäs Jeesusta. Tästä hän oli saanut myös motivaation ja näyn palvelustyöhönsä.

Entäpä nämä toiset palvelijat? Eräs oli tietoinen Jeesuksen paluusta, mutta oli pahoinpidellyt Jeesuksen hänelle uskoma laumaa. Toinen oli tietoinen Jeesuksen paluusta, mutta ei pitänyt mitenkään tärkeänä tehdä Jumalan valtakunnan työtä Jeesuksen tarkoittamalla tavalla. Kolmas ei edes tiennyt tällaisesta iankaikkisuusperspektiivistä. Miten Jeesus heitä kohtelee? Kuin orjia. Orjia rangaistiin Jeesuksen ajan yhteiskunnassa juuri tuolla tavoin: pahimmista rikkeistä kuolemalla, lievemmistä raipaniskuin, joiden määrä riippui rikoksen suuruudesta. Vahingossa tehdyistä rötöksistä sai vähemmän raippaa kuin tahallaan tehdyistä. Nyt Jeesus kohtelee näitä vertauksen palvelijoita kuin orjia. Toisin sanoen seuraava Raamatun lupaus ei näiden palvelijoiden kohdalla käynyt toteen: Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta. Miksi näin tapahtui? Koska nämä palvelijat eivät todellisuudessa eläneet armon alla. He eivät tehneet Jumalan valtakunnan työtä iankaikkisuusperspektiivistä käsin, vaan heidän motiivinsa oli joku muu. Näin armon alla eläminen ja Jeesuksen paluun odottaminen kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Herkullisia esimerkkejä riittäisi varmasti näistä viimeksi mainituista palvelijoista. Voisimme käydä läpi erilaisia väärinkäytöksiä ja sanomalehtilööppejä tältäkin kesältä ja antaa kirkonmiesten kuulla kunniansa. Sitä emme kuitenkaan tee. Sillä oleellisempaa on kysyä itseltä: entä minä? Elänkö tänä päivänä armon alla? Saanko olla Jumalan perillinen Jeesuksen tähden? ”Jeesus rakkaani, saanko luoksesi kohta päästä autuuteesi? Saako tällainen, heikko, vaivainen, tulla Jeesus yhteyteesi? Saan, kun Jeesus itse minut lunastit, kalliin veresi kun kerran vuodatit. Jeesus rakkaani, saan siis luoksesi kohta päästä autuuteeni.”

Kukas se kissan hännän nostaa jos ei kissa itse?

Ei voi mitään. Illat pimenevät ja syksy saa. Syysiltojen ratoksi (tai vaihtoehtoisesti unilääkkeeksi) suosittelen seuraavia virikkeitä:

https://www.bod.fi/index.php?id=1258&objk_id=223083

http://www.bod.fi/index.php?id=1257&objk_id=156434

--
Viimeisiä lomapäiviä käytän jälleen kirjoittamiseen. Lukuvuoden aikana ei sitten ensin ehdi kirjoittaa mitään, sitten ei ehdi lukea mitään ja suvivirteen mennessä ei enää ehdi ajatellakaan mitään. Onneksi kesällä ehtii.

Media on totuutta ihmeellisempää

Viimeisimmässä Kotimaa-lehdessä opetusministeri Henna Virkkunen toteaa: "En esittänyt muutoksia uskonnonopetukseen". Valtamedia on saanut Virkkusen pari viikkoa sitten antaman kommentin näyttämään juuri siltä, että Virkkunen olisi ajamassa nykyisen oman uskonnon (ja elämänkatsomustiedon) opettamisen mallia kaikille yhteiseksi uskontotiedoksi.

Niin. Taas nähtiin, mikä valta on medialla. Se saa halutessaan mustan näyttämään valkoiselta ja valkoisen mustalta. Sen vaikutuksesta joku joutuu suosioon ja joku epäsuosioon.

Zygmunt Baumannin mukaan modernissa yhteiskunnassa moraalisista kysymyksistä päättäminen on entistä enemmän siirtynyt kansalaisilta asiantuntijoille, kuten yhteiskunnalle ja sen antamalle kasvatukselle. Liekö postmoderni ja sen jälkeinen yhteiskunta sitten median yhteiskunta myös oikean ja väärän kysymyksissä? Siltä vahvasti näyttää.

Joh 18:38

PS: Kuten Virkkunen Kotimaassa toteaa, kukaan ei tässä vaiheessa tiedä, mitä uskontotieto toteutuessaan sisältäisi, koska sitä ei ole valmisteltu. Näin meille ollaan kauppaamassa sikaa säkissä. Yllätys voikin olla suuri , kun säkissä ostettu sika onkin mäyrä tai leijona.

Saarna rakkauden lain sunnuntaina

Oli mukava pitkästä aikaa vierailla SLEYn järjestämässä Kymenlaakson evankeliumijuhlassa. Olin SLEYn palveluksessa Etelä-Savon ja Kymen piirin pirijohtajana vuonna 2005-2006. Silloin tuli Hietoinrannan leirikeskus Saaramaalla tutuksi. Sain pitää messussa saarnan ja päiväjuhlassa raamattuopetuksen. Saarnani oli tällainen:

"Teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie.Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille."


Näitä Jeesuksen sanoja on usein käytetty väärin. Niiden avulla Jeesuksesta on tehty yleinen etiikan opettaja, joka voidaan rinnastaa vaikkapa Mahatma Ganhdiin tai Immanuel Kantiin. Erilleen Uuden testamentin kokonaissanomasta irrotettuna ne saattavatkin kuulostaa siltä. Ja onhan saarnatekstin viimeinen lause yhteinen kaikille suurille maailman uskonnoille.

Mutta Jeesuksesta ei voi tehdä vain suurta etiikan opettajaa. Ateismista kristinuskoon kääntynyt C.S.Lewis sanoo kirjassaan Tätä on kristinusko seuraavasti: "Jos joku, joka on pelkkä ihminen, puhuu sellaista kuin Jeesus, hän ei ole mikään suuri opettaja. Hän on joko yhtä hullu kuin mies, joka väittää olevansa paistettu muna, tai sitten hän on itse paholainen helvetistä. Sinun on tehtävä valintasi näistä vaihtoehdoista. Joko Jeesus oli - ja on - Jumalan Poika, tai sitten hän on hullu tai jotain sitäkin pahempaa. Voit passittaa hänet suljetulle osastolle; voit sylkeä häntä ja tappaa hänet paholaisena; tai voit polvistua hänen eteensä ja nimittää häntä Herraksesi ja Jumalaksesi. Mutta älä yritäkään holhoavin äänenpainoin selittää, että hän oli suuri ihminen ja opettaja. Sitä mahdollisuutta Jeesus ei meille jätä."

Näitä Jeesuksen sanoja ei voida siis irrottaa siitä, mitä hän merkitsee Jumalan poikana, ihmiskunnan syntien sovittajana ja Vapahtajana. On myös syytä ottaa huomioon, missä tilanteessa nämä sanat on lausuttu. Nämä Jeesuksen sanat ovat osa Luukkaan niin sanottua ”Kenttäsaarnaa”, joka on lyhennelmä Vuorisaarnasta. Vuorisaarna puolestaan – niin kuin tämä ”Kenttäsaarnakin” – on annettu Jumalan valtakunnan etiikan perustukseksi. Jeesus on osoittanut sen opetuslapsilleen – ei maailmalle.

Siksi onkin niin, että maailman tapa arvostaa asioita on perin erilainen kuin Jeesuksen opetukset Jumalan valtakunnasta ja arvojärjestyksestä siellä. Nämä Jeesuksen opetukset eivät ole mikään uusi laki, jonka täyttänyt pääsee osalliseksi Jumalan rakkaudesta. Päinvastoin. Puhe Vuorisaarnan tai Kenttäsaarnan noudattamisesta ja toteuttamisesta ilman uskoa Jeesukseen jää joko hurskasteluksi juhlapuheissa tai sitten lain alla pingottavaksi moralismiksi.

Miksi näin on? Äitini kertoi muutama viikko sitten odotusajastaan vuonna 1978. Silloin ei ollut vielä ultraäänilaitteita, jolla olisi voinut tutkia sikiön hyvinvointia. Tutkimukset tehtiin käsin tunnustelemalla äidin kohtua vatsanpeitteiden läpi. Jostain syystä kätilö ei tutkimusta tehdessä kyennyt löytämään päätäni äitini vatsanpeitteiden läpi. Niinpä kätilö lähetti äitini kiireesti lastenlääkärin tutkittavaksi lausunnolla ”päätön poikkitila”. No, löytyihän se pääkin sieltä niin että olen päässyt toteuttamaan päättömyyksiäni vasta myöhemmin.

Miten tämä liittyy näihin Jeesuksen opetuksiin? Monissa kohdin Uutta testamenttia opetetaan, että Kristus on seurakunnan ja myös uskovan ihmisen pää.

Teidän tulee kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala. (1 Kor 11:3)

Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää. (Ef 1:22,23)

Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja. Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seurakuntaansa, omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. (Ef 5)

Hän on myös ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta. Hän on alku. Hän nousi esikoisena kuolleista, jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen. (Kol 1:18)

Näin ollen on yksiselitteistä, että jos tahdot noudattaa näitä Jeesuksen opetuksia, tulee sinun ensiksi olla osallinen Kristuksesta Vapahtajana. Ilman Kristusta Vapahtajana et näitä hänen antamiaan käskyjä kykene toteuttamaan. Ilman Kristusta Vapahtajana et edes tahdo elää näiden käskyjen mukaisesti, vaan tahdot elää niin kuin maailmassa yleensä eletään: veljeään vihaten, omasta kiinni pitäen, kostoa ja katkeruutta hautoen, pahaa puhuen, omaa etua ajaen. Ja mikä keskeisintä: ilman Kristusta Vapahtajana et ole taivaan tiellä, vaan kadotuksen tiellä. Silloin on vain päätön poikkitila, jossa ei kestetä Jumalan edessä tuomiolla.

Kun Kristus on tullut meille rakkaaksi Vapahtajaksi, me joudumme myös hänen edessään myöntämään oman puutteenalaisuutemme näiden käskyjen täyttäjänä. Vai miten on:
- olemmeko me toivoneet aina hyvää niille, jotka meitä vihaavat?
- olemmeko siunanneet niitä, jotka kiroavat meitä?
- olemmeko rukoilleet niiden puolesta, jotka meitä parjaavat?
- minkä verran olemme antaneet puutteenalaisille?
- olemmeko todella tehneet ihmisille (ja samalla Kristukselle) sen, mitä olisimme itse toivoneet meille tehtävän?

Siksi tarvitsemme Kristusta Vapahtajaksemme. Siksi tarvitsemme sitä, että Kristus on oman elämämme ja seurakunnan pää. Me tarvitsemme hänen maahan vuotanutta sovitusvertaan, joka voi pestä meidän syntimme pois ja pehmittää kovan sydämemme. Kristus on näet ainoa, joka on elänyt täydellisesti niin kuin opetti. Kun häntä tultiin pidättämään, hän paransi erään vangitsijansa korvan. Kun häntä syljettiin ja lyötiin, kun hänestä tehtiin pilkkaa, ei hänen suustaan kuultu kirousta. Kun häntä pidettiin vangittuna, hän antoi vaatteensa arpajaispalkinnoiksi sotilaille. Kun hänet ristiinnaulittiin, hän rukoili naulanlyöjiensä puolesta. Kun hän riippui ristillä maailman synti, Jumalan viha ja iankaikkinen kadotus harteillaan, hän todella antoi mitä omisti eikä ole mitään pyytänyt vastalahjaksi. Kun hän kohtasi Pietarin, hän teki niin kuin Pietari varmasti oli tahtonut: hän antoi anteeksi.

Tänään sinä saat tällaisen Vapahtajan sydämeesi asumaan, kun saat ottaa hänet ehtoollisessa vastaan. Tein muutama päivä sitten Facebookissa testin ”oletko luterilainen” ja tuossa etäänä kysymyksenä oli: ”Olet juuri ollut ehtoollisella. Mitä koet?” Luterilainen vastaus tähän on: ” Kristus itse lämmittää sisälläsi. Pyhyys polttaa sisälläsi. Synti sulaa läsnäolevaan armoon.” Tule sinäkin sulattamaan syntisi ja lähde sitten rakastamaan kaikkia ihmisiä – myös vihamiehiäsi.

Uskonnonopetuksesta uskontotietoon?

Höpsis, sanon minä. Joku blogisti ennätti jo sanoa, että tällä ehdotuksella opetusministeri Virkkunen teki poliittisen itsemurhan - varsinkin, kun Virkkunen itsekään ei lopulta pidä uskonnonopetuksen muuttamista ajankohtaisena.

Kuten Suomen uskonnonopettajien liiton pj. Hannu Koskinen toteaa, nykyinen tilanne on monien neuvottelujen tulos. Sillä on taattu YK:n ihmisoikeusjulistuksen mukainen oikeus oman uskonnon opetukseen.

Esityksen takana onkin lopulta kaksi miestä: Hannu Laaksola, Opettaja -lehden puheenjohtaja sekä Markku Rimpelä, kehitysjohtaja Opetushallituksesta. En voi olla ihmettelemättä, miten OAJ dissaa yhden jäsenryhmänsä työtä tällä tavalla. Rahat kyllä kelpaavat, yli 30 euroa kuussa, mutta työtämme ei arvosteta. Löytyisipä äkkiä joku lakimies kaveriksi, joka jeesaa tiukan paikan tullen, niin voisi siirtyä Loimaan kassaan.

Rimpelän esitys puolestaan taitaa pohjautua puhtaasti pragmatistisiin lähtökohtiin: ei tarvitse rehtoreiden laatia monimutkaisia lukujärjestyksiä, kun kaikki ovat samalla katsomusaineen tunnilla... Pari euroakin sästyy... Pedagogisesti Rimpelän esitys oli kelvoton. Siitä kohta pari ajatusta.

Verkkosivuilla on käyty keskustelua aiheen tiimoilta. En tunnista opettamaani ainetta tästä keskustelusta. Yleisökeskustelu näyttää taas pohjautuvan mutu-tietoon ja vahvaan esiymmärrykseen. Kuitenkin jokin aika sitten tehdyn tutkimuksen mukaan 80% suomalaisista kannattaa uskonnonopetuksen säilytämistä. Ja 94% oppilaista osallistuu evankelisluterilaiseen opetukseen. Mikä tässä nyt taas on ongelmana? Miksi uskonnonopetus on aina vaakalaudalla, kun opetussuunnitelmaa uudistetaan?

Pariin argumenttiin heitän antiteesini:

1) "Uskonnonopetusta tulee kehittää etiikan suuntaan" Olen samaa mieltä! Eettisiä ja muita elämänkysymyksiä tulisi pohtia enemmän. Mutta: etiikka pohjautuu aina johonkin arvopohjaan ja ihmiskäsitykseen. Mikä tuo arvopohja ja ihmiskäsitys olisi kaikille yhteisessä uskontotiedossa? Olisiko se, mitä hallitusohjelmassa kulloinkin määrätään? Eli jos meillä on joskus vihreä opetusministeri, niin uskontotiedossa varmaan pitää opettaa, että hampun kasvatus ja pilvenpolttelu on jees... Ei onnistu. Tällaisella systeemillä ajaudutaan helposti siihen paljon puhuttuun indoktrinaatioon -objektiivisuuden varjolla jujutetaan jokin OPH:n, OAJ:n, Markku Rimpelän tai opetusministerin lempiajatus oppilaille.

2) "Ei saa tuputtaa yhtä katsomusta, vaan antaa oppilaiden valita itse" Luulevatko tämän ajatuksen esittäjät, että lapset elävät tyhjiössä ensimmäiset 15 vuotta ja vasta sitten valitsevat jotakin? Aina on kasvatuksella ja yksilön valinnoilla arvopohja, joko tietoinen tai tiedostamaton. Jos se ei ole kristillinen arvopohja, niin kyllä sen paikan äkkiä ottaa materialismi, seksualisointi, markkinaliberalismi tai...

Henna Virkkuselle suosittelen luettavaksi T.P. Virkkusen (liekö sukua?) jo 1970-luvulla kirjoittamaa kirjaa Uskonnonopetus - mitä ja miksi. Siinä on hyvin perusteltu, miksi kaikille yhteinen uskontotieto ei yksinkertaisesti toimi. Ajankohtainen opus edelleen.

Sukupuolisensitiivinen kasvatus?

Lueskelin jokin aika sitten juttua pinnalle nousseesta sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta. Se tarkoittaa, että kasvatuksessa ei oteta huomioon lapsen sukupuolta millään tavalla. Ei ole tyttöjen juttuja tai poikien juttuja, ei tyttöjen värejä ja poikien värjejä, tyttöjen ammatteja tai poikien ammatteja... Äärimmilleen vietynä tämä tarkoittaa, että lapsia ei edes kutsuta millään nimillä (koska ne sukupuolistavat), vaan koodinimellä. Samoin ei ole äitiä ja isää, vaan "kettu" ja "susi", jotka elävät omassa pesäluolassaan. Lapsen sukupuolta ei myöskään sanota koskaan ääneen.

Arvostamani lastenpsykologian asiantuntija Keijo Tahkokallio ehti jo tyrmätä ajatuksen sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta. - On ihan reilua kutsua poikaa pojaksi ja tyttöä tytöksi heti vauvasta pitäen.Olen kuitenkin huomannut, että keskustelu sukupuolettomasta kasvatuksesta sotketaan toisinaan sen kaltaisiin asioihin kuin voiko pojalle pukea punaiset vaatteet ja tytölle siniset, mikä on kokonaan toisen tyypin kysymys, Tahkokallio sanoo.

Sukupuoli on biologinen ominaisuus. Lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen toteaa, että jos sukupuolisuus häivytetään, häivytetään samalla iso osa ihmisen persoonallisuudesta eikä lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren mielestä ole mitään pahaa siinä, että pikkulapsen sukupuoli korostuu pukeutumisessa tai leikeissä (Helsingin Sanomat 16.3.).

Samaan aikaan kun sukupuolisensitiivinen kasvatusajattelu leviää, lasta seksualisoivat mainokset ja televisio-ohjelmat vyöryvät silmille kaikkialta. On jos jonkinlaista paljastavaa vaatetta. No, niissähän on jo ala-asteikäisten hyvä poseerata "herutuskuvissa" ja laittaa nettiin näytille...

Mutta millainen ihmiskäsitys on sitten tällaisen sensitiivisyyden takana? Juuret juontavat nähdäkseni naturalismiin ja eksistentialismiin. Naturalismin mukaan ihminen on vain eläinlaji muiden joukossa, ei sen enempää. Siksi kai äiti ja isä voidaan korvata ketulla ja sudella :) Eksistentialismi puolestaan opettaa, että ihmisen on luotava identiteettinsä kokonaan itse. "Tervetuloa maailmaan, täällä pärjätä saa omillaan", toteaa Anssi Kelakin. Äärimmilleen vietynä tämä merkitsee myös seksuaalista identiteettiä.

Jaa-a. Olen joskus listannut ammatit, jotka tulevaisuudessa kannattavat. Haudankaivaja on takuuvarma. Sen lisäksi lastensuojelulaitoksen ylläpitäjä ja diabeteslääkkeen valmistaja ovattilastojen valossa kovia sanoja. Taitaapa psykoterapeutti, joka auttaa identiteettiongelmien kanssa kamppailevaa sukupuolisensitiivisen kasvatuksen saanutta nuorta aikuista, olla myös jatkossa kysyttyä tavaraa.

Vastakohtana eksistentialistiselle ja naturalistiselle ihmiskäsitykselle on essentialistinen ihmiskäsitys. Essentialistisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisellä on jo syntyessään jokin erityinen olemus (lat. essentia). Tämä ennaltamäärätty olemus määrää sen, millaiseksi ihmiselämä jatkossa kehittyy, antaa sille jonkinlaisen mallin ja päämäärän.

Ennaltamäärääminen ei kuitenkaan tarkoita, että koko ihmisen elämä olisi vieteriukon tavoin laskettu kulkemaan rataa, johon ihminen ei voi vaikuttaa. Ei, mutta se antaa ihmiselle 1) arvon ja 2) turvan. Olen arvokas, koska saan toteuttaa ihmisolemuksen syvintä päämäärää. Olen turvassa, koska saan luottaa siihen, että rikkinäisyydestäni huolimatta ihmisyyteni on arvokasta eikä elämäni riipu vain siitä, osaanko itse rakentaa sitä oikein.

Mikään ei mielestäni anna ihmisolemukselle - miehelle ja naiselle - sen suurempaa arvoa kuin olla Jumalan luoma, Jumalan kuva ja Kristuksen lunastama.

1 Moos 1:27

Konfirmaatiosaarna

Pidin viikko sitten rippikoulumme konfirmaatiossa oheisen saarnan. Pyhän aiheena oli "katoavat ja katoamattomat aarteet".

Kahta minä sinulta pyydän -
niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä:
pidä minusta kaukana vilppi ja valhe,
älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan.
Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.
Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan
ja kysyä mielessäni: "Mikä on Herra?"
Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa
ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan.

Älä anna köyhyyttä – älä rikkauttakaan. Sananlaskujen kirja osaa yllättää lukijansa. Perustelutkin ovat varsin vakuuttavat. Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan. Tuoreen ennusteen mukaan maailmassa tulee olemaan tänä vuonna noin miljardi aliravittua ihmistä. Tämä mahdollistaa laajamittaisen mustan pörssin kaupan ja monenlaisen epärehellisen toiminnan. Kun ruoan hinta alkoi jokin aika sitten kohota voimakkaasti, kallistui riisin hinta Haitilla hetkessä 700 prosenttia. Palkat eivät kohonneet samaa tahtia – pikemminkin päinvastoin. Tilanne aiheutti monenlaista levottomuutta ja jopa kapinaa. Myös muilla pahoilla nälkäalueilla puolestaan ihmisten tulee hankkia elantonsa usein jopa kyseenalaisin menetelmin. Viime viikkoina olemme seuranneet merirosvousta itäisen Afrikan rannikolla. Myös ihmiskaupan uhriksi joutuu nykyään enemmän väkeä kuin koskaan – monen on myytävä jopa oma lapsensa, jotta selviäisi huomiseen päivään. Tällaista maailmaa ei Jumala ole luonut – ihminen ei ole viljellyt ja varjellut luomakuntaa eikä näin ole täyttänyt tehtäväänsä Jumalan työtoverina.

Mutta entä tämä toinen näkökulma? Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan

ja kysyä mielessäni: "Mikä on Herra?" Näin kävi esimerkiksi Israelin kansalle sen eläessä 700-luvulla ennen Kristuksen syntymää nousukauttaan. Jumala vaihtui epäjumaliin, korruptio kasvoi, epärehellinen business kukoisti ja erään aikalaisen sanoin ”köyhän he myyvät kenkäparista”. Mistä tämä johtui? Tässähän oli käynyt ihan samalla tavalla kuin nykyisen maailman köyhissä osissa? Vaurauden keskellä kaiken piti olla kunnossa. Nythän olisi syytä kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, mitä Hänen kädestään on saatu. Herra, sinä olet minun perintöosani, sinulta saan ruokani ja juomani, sinun kädessäsi on minun arpani. Ihana maa on tullut osakseni, kaunis perintö on minulle annettu. Näinhän sen piti mennä. Mutta eipä mennyt. Miksi ei?

Leirimme erääksi hittituotteeksi nousi laululeikki, jossa hai oli hyökkäämässä uimassa olevan pahaa-aavistamattoman tytön kimppuun. Laululeikissä oli kaksi loppua: onnellinen ja vähemmän onnellinen. Vähemmän onnellisessa hai sai tytön saaliikseen. Tämä kuvastaa hyvin, miten helppoa meidänkin elämässämme on jäädä vihollisten varaan. Kaikkein pahin vihollinen, mikä hyökkää elämän virrassa kaikessa rauhassa uiskentelevan mattimeikäläisen kimppuun on synti. Lukemassani Vanhan testamentin kappaleessa kuvataan hyvin, mitä tämä tarkoittaa. ”Saatan kieltää Jumalan ja kysyä mielessäni: "Mikä on Herra?” Tätä kutsutaan epäuskoksi. Se on kaikkien syntien pohjalla. Siitä kumpuavat kaikki muutkin synnit. Epäuskoa kuvataan Sananlaskujen kirjassa muillakin osuvilla jakeilla:

”Ihminen pitää oikeina kaikkia teitään, mutta Herra punnitsee sydämet.”

”Moni luulee omaa tietään oikeaksi, vaikka se on kuoleman tie.”

”Herran siunaus menestyksen antaa, omin voimin sitä ei lisätä.”

Mutta palataan tuohon suuren suosion saaneeseen laululeikkiin. Siinä on myös onnellinen loppu. Siinä urhea Viljami tulee pelastamaan uimassa olevaa tyttöä, karkottaa hain ja uimarityttö antaa palkinnoksi pusun Viljamin poskelle. Kuinka osuvasti tämä kuvaakaan sitä, mitä olemme saaneet rippikoulussa yhdessä opiskella! No, emme nyt kuitenkaan ole harjoitelleet hain karkoittamista – niitä ei Toivonkodin rannassa onneksi näkynyt ainakaan kovin montaa – mutta kuka mahtaa olla se, joka pelastaa ihmisen vihollisten kynsistä? Kuka on tullut pelastamaan ihmisiä synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta Jumalan valtakuntaan? No, kukapa muukaan kuin Jeesus.

Epäuskon vastakohta on usko. Myös siitä, mitä on usko, antaa Sananlaskujen kirja oivia esimerkkejä:

”Herran pelko on viisauden alku, Pyhän tunteminen on ymmärryksen perusta.”

”Herran pelko on vankka varustus, jälkipolvillekin se suo turvan.

Herran pelko on elämän lähde, se ohjaa ohi kuoleman loukkujen.”

”Älä kadehdi niitä, jotka elävät synnissä, elä Herran pelossa päivästä päivään.”

”Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon. Hyvin käy sen, joka tuntee pyhää pelkoa, tuhoon kulkee se, joka kovettaa sydämensä.”

Leirin aikana kävimme läpi sitä, mitä merkitsee oikea Jumalan pelko ja mitä taas tarkoittaa väärä Jumalan pelkääminen. Väärää Jumalan pelkäämistä on se, että emme tule Jumalan luokse, kun ajattelemme, ettei Hän huoli meitä luokseen. Oikeaa Jumalan pelkoa on puolestaan elää Jumalan yhteydessä päivästä päivään Hänen tahtonsa tietä seuraten. Hän on elämän lähde ja Hänen armonsa kantaa taivaan kotiin asti. Hän on antanut ainoan poikansa meille, jotta saisimme syntimme anteeksi – myös epäuskon. Kun Jeesus kuoli ristillä, toteutui todella Jumalan lupaus: Näin me saamme pelotta palvella häntä vihollisistamme vapaina, pyhinä ja vanhurskaina hänen edessään kaikkina elämämme päivinä. Tai kuinka ihanat ovat ne sanat, jotka usein kuulemme alttarilta luettuna: - Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.

Älä siis kulje Jumalasta kauas, älä turhaan pelkää, ottaako Hän sinut vastaan. Kyllä Hän ottaa. Mutta emmehän me anna Jumalan paikkaa omassa elämässämme kenellekään toiselle? Uskonpuhdistaja Martin Luther selittää ensimmäistä käskyä seuraavasti – konfirmoitavat nuoret osaavat käskyt hienosti , mutta meille muille kertaukseksi, että ensimmäinen käsky on ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.”

Huolehtikoon siis jokainen omalta osaltaan, että tämä käsky pidetään kaikkein suurimpana ja korkeimpana eikä leikin asiana. Kysy omalta sydämeltäsi ja tiedustele tarkasti, niin varmasti huomaat, onko se kiintynyt yksin Jumalaan vai ei. Jos sydämesi pystyy erityisesti hädän ja puutteen aikana odottamaan pelkkää hyvää yksin Jumalalta ja antamaan kaiken muun mennä menojaan, silloin sinulla on ainoa tosi Jumala. Ja päinvastoin jos sydän on kiintynyt johonkin muuhun, jolta se odottaa hyviä lahjoja ja apua enemmän kuin Jumalalta, ja jos se ei pahan kohdatessa juokse hänen turviinsa, vaan pakenee häntä, silloin jumalasi on toinen, epäjumala.

Miten sitten voin olla varma, että kuljen oikeaa tietä ja turvaan oikeaan Jumalaan? Luottamalla siihen, että se, mitä Jumala itse lupaa, pitää paikkansa. Ja Jumala lupaa: Kristuksen omina ja häneen uskoen voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa. Kun elät lähellä Jeesusta, elät lähellä Jumalaa. Silloin olet varmasti oikealla, taivaaseen vievällä tiellä.

Elämää rippikoulun jälkeen

Palasin rippileiriltä eilen illalla. Järjestyksessään tämä leiri oli minulle (oman riparini lisäksi) kahdeskymmenesseitsemäs (27.) rippikoulu. Olen kokenut monenlaisia rippikouluja: iltarippikoulu, päivärippikouluja, sotilasrippikoulu, leiririppikouluja (joista yksi yhdistyksen järjestämä)... Kaiken kaikkiaan olen nähnyt kymmenen eri seurakunnan/muun tahon systeemin toteuttaa rippikoulua. Valtaosan rippikouluista olen kokenut onnistuneina, osaa en.

Kuinka valtavan mahdollisuuden rippikoulu antaa kohdata herkkäikäisiä identiteettiään muodostavia nuoria! On huikeaa nähdä, miten kasvua monella eri elämän osa-alueella tapahtuu kuin silmissä. Vuosi sitten kirjoitin esseen siitä näkökulmasta, miten sosiaalipedagoginen ulottuvuus toteutuu rippikoulun aikana. Yllätyin itsekin, mikä merkitys rippikoululla on myös tästä näkökulmasta.

Viimeisenä iltana puhuin siitä, kuinka Kristuksen rauha jää jäljelle sittenkin, kun eroamme toisistamme konfirmaation jälkeen. Sen rauhan Kristus lupasi seuraajilleen. Kunpa tuo rauha saisi myös huomenna konfirmoitavia nuoria kantaa taivaaseen asti!

2 Piet 3:18

Haja-ajatuksia sadepäivänä

Päätinpä sitten ryhtyä blogiaikaan minäkin. Wiki koulukäyttöä varten minulla on ollutkin. Mutta eipä puhuta koulusta sen enempää ennen elokuuta!

Viime päivät ovat kuluneet mielenkiintoisessa tehtävässä. Olen silloin tällöin kirjoitellut raamatunselityksiä Lukkari-raamatunlukuoppaseen (http://www.lukkari.net/) nuorille. Nyt sain kuukauden varoitusajalla tehtäväksi kirjoittaa aiheesta "Suku ja perhe". Muita reunaehtoja ei ollut kuin että kuusi 1000-merkkistä kirjoitusta Raamatun pohjalta kyseiseen aiheeseen liittyen.

Meinasi iskeä valinnan vaikeus. Aiheesta olisi voinut kirjoittaa monesta eri näkökulmasta. Huomasin, että suku-teema jäi nyt vähemmälle, perhe vei voiton.

Eipä ole helppo aihe nykypäivänä tämä. Perheistä monet voivat todella huonosti. Lastensuojelun asiakkaiden lukumäärä on kuusinkertaistunut 20 vuoden aikana. Ehkä jonkun mielestä tästä syystä pitäisi luopua perinteisten perhearvojen puolesta puhumisesta. Onko mahdollista pitää yllä ihanteita, jos niitä yhä harvempi toteuttaa?

Mielestäni sitä suuremmalla syyllä on pidettävä yllä ihanteita ja ideaaleja. "I have a dream", sanoi Martin Luther King aikanaan. Minusta ei Kingiä ole tulossa eikä Kongiakaan, mutta mihin menee sellainen yhteiskunta tai yhteisö, jolla ei ole ihanteita? Se kaatuu apatiaan ja tarkoituksettomuuteen. Siitä tulee yhteiskunta, jossa vahvin määrää ja päätökset tehdään jossain salaisessa hämmentämössä.

Taivaallisen rauhan aukiolla oli 20 vuotta sitten iso joukko opiskelijoita, joilla oli ihanne. Nuo ihanteet murskattiin raa´alla tavalla. Niinkin voi joskus käydä. Mutta heidät kuitenkin muistetaan vielä pitkään siitä, että he uskalsivat tehdä jotain. Tekevälle sattuu - sille, joka ei mitään tee, ei satukaan. Mutta ei sellaista muistetakaan.

Joh 15:16